Alkuperäiskansojen väestökato Espanjan siirtomaissa

Codex Florentinus, kirja XII, folio 54. Kuva: Wikimedia Commons.

Ihmiskunnan historia tuntee lukuisia toinen toistaan tuhoisampia kulkutautiepidemioita ja -pandemioita. Kaikki ovat varmasti kuulleet mustasta surmasta, 1300-luvulla riehuneesta paiseruttopandemiasta, joka tappoi joidenkin arvioiden mukaan jopa kolmanneksen Euroopan väestöstä. Vuosina 1918–19 riehunut espanjantauti puolestaan tappoi enemmän ihmisiä kuin ensimmäinen maailmansota, eri arvioiden mukaan 30–100 miljoonaa ihmistä.

Suhteellisesti pahin kulkutautiepidemioiden aiheuttama väestökatastrofi lienee kuitenkin Amerikan mantereen kolonisaatiota seurannut ennestään tuntemattomien tautien leviäminen mantereelle. Manner oli ollut eristyksistä muusta maailmasta tuhansien vuosien ajan, eikä sen väestö ollut osallinen Euraasian ja Afrikan tautikierrossa. Yksi selitys kulkutautien vähäisyydelle saattaa olla myös kotieläinten pidon vähäisyys. Tästä syystä espanjalaisten mukanaan tuomat tartuntataudit, muun muassa isorokko, tuhkarokko, pilkkukuume, influenssa ja monet muut, aiheuttivat niin suurta tuhoa.

On arvioitu, että mantereen alkuperäisväestön väkiluku romahti espanjalaisten saapumista seuraavien noin sadan vuoden aikana peräti 85–90 %. Tämä on toki vain valistunut arvaus, mutta joka tapauksessa väestökato oli valtava. Taudit eivät tulleet hetkessä, vaan useina toisiaan seuranneina epidemia-aaltoina, jotka jatkuivat siihen asti, että väestön vastustuskyky oli kehittynyt riittävästi.

Arviot mantereen väkiluvusta ennen Kolumbuksen saapumisesta ovat vaihdelleet valtavasti, alle kymmenestä miljoonasta yli sataan miljoonaan, eikä tarkkaa lukua ole koskaan mahdollista saada selville. Yleisimmin arviot kuitenkin vaihtelevat välillä 40–55 miljoonaa. Arviot alkuperäiskansojen väkiluvusta 1600-luvlla vaihtelevat myös, mutta huomattavasti vähemmän. Tuolta ajalta on jo olemassa lukuisia väestölaskentoja, joiden pohjalta tehdyt arviot ovat vakaammalla pohjalla. Yleisimmin esitetty arvio on, että 1600-luvun alkupuoliskolla Amerikan alkuperäiskansojen yhteenlaskettu väkiluku oli enää noin 6 miljoonaa. Epidemiat eivät päättyneet tähän, vaan jatkuivat pitkälle 1900-luvulle saakka erityisesti alueilla, joille eurooppalaiset saapuivat myöhemmin. Vielä nykyäänkin alkuperäiskansat ovat erityisen haavoittuvaisia kulkutautiepidemioille, koska heidän pääsynsä terveydenhuollon piiriin on usein rajoitettua.

Valtavalle väestökadolle oli monia muitakin syitä. Valloitussodissa ja niitä seuranneissa väkivaltaisuuksissa kuoli runsaasti ihmisiä, mutta se selittää väestökadosta vain pienen osan. Sotia ja valloitusta seurasi siirtomaayhteiskunnan rakentaminen ja alkuperäiskansojen valjastaminen työvoimaksi, jolla oli tuhoisa vaikutus alkuperäiskansojen yhteisöille. Ilman viruksia ja bakteereja tuho ei kuitenkaan olisi ollut lähellekään samassa mittakaavassa. Tämä ei kuitenkaan vapauta valloittajia vastuusta.

Italialainen maantieteilijä Massimo Livi Bacci on esittänyt (2008), että niin suuren mittakaavan demografinen katastrofi ei ollut tautien väistämätön seuraus, vaan sen aiheutti biologisten tekijöiden sekä inhimillisen toiminnan yhteisvaikutus. Suuret väestösiirrot, tuotantotapojen uudelleenjärjestelyt, kova työ usein pakotettuna sekä puuttuminen perheiden ja yhteisöjen rakenteisiin pahensivat kuolleisuutta. Tätä väitettä tukee se, että Espanjan siirtomaissa ei ole havaittavissa yhtä väestökadon mallia, vaan useita erilaisia paikallisia malleja.

Espanjalaisvalloittajien tavoitteena ei toki ollut alkuperäiskansojen hävittäminen, sillä he halusivat valjastaa nämä työvoimakseen. Kuitenkin he pyrkivät yleensä lyhytnäköisesti saamaan näistä kaiken irti mahdollisimman nopeasti, joten he eivät myöskään ryhtyneet kovin tehokkaisiin toimiin näiden suojelemiseksi.

Usein on oletettu, että alkuperäisväestöt lamaantuivat ja passivoituivat tautien kylväessä tuhoa heidän keskuudessaan. Tuntemattomalta tappajalta oli vaikea suojautua, ja tautien osuminen juuri alkuperäiskansoihin paljon espanjalaisia tehokkaammin herättivät ajatuksen, että espanjalaisten Jumala oli heidän omia jumaliaan voimakkaampi. Tämä näkemys perustuu kuitenkin enemmän eurooppalaisten ennakkoluuloihin alkuperäiskansoista taikauskon ja perinteiden kahlehtimina kansoina kuin todellisuuteen.

Varmasti suuri väestökatastrofi lamaannutti osan, mutta monet yhteisöt ja yksilöt pyrkivät kuitenkin myös aktiivisesti torjumaan tauteja sen tiedon varassa, mikä heillä niiden leviämisestä oli. Selviytymiskeinoihin kuuluivat muun muassa korkea syntyvyys, spontaanit muuttoliikkeet, yhteisön sisäisen solidaarisuuden vahvistaminen sekä uudet liittosuhteet ja solidaarisuuden ulottaminen myös oman yhteisön ulkopuolelle. Nämä keinot eivät tuhonneet taudinaiheuttajia, mutta saattoivat vaimentaa iskua, pienentää kuolleisuutta ja auttaa yhteisöä kestämään kriisin keskellä.

Kirjallisuus:

Massimo Livi Bacci, Conquest: The Destruction of the American Indios, translated by Carl Ipsen (Polity Press: Cambridge 2008).

Kolonialismin patsaat

El Morro de Tulcán, Popayán, Kolumbia

Chilessä laajoihin hallituksen vastaisiin protesteihin osallistunet mapuchet ovat mielenosoitusten yhteydessä kaataneet useita kolonialismia symbolisoineita patsaita. Chilen valloittajaksi kutsutun conquistadorin Pedro de Valdivian patsaat kaadettiin väkijoukon hurratessa Temucossa ja Concepciónissa, ja jälkimmäisessä patsasta poltettiin nuotiossa mapuche-päällikkö Lautaron patsaan juuressa. Concepción on Valdivian vuonna 1550 perustama kaupunki. Chileä käytännössä diktaattorina 1830-luvulla hallinneen Diego Portalesin patsaan pää puolestaan katkaistiin ja ripustettiin roikkumaan mapuche-päällikkö Caupolicánia esittävän patsaan käteen Temucossa.

Kuva: EFE News Agency/Alamy

Mapuchet ovat Etelä-Amerikan tunnetuimpia alkuperäiskansoja, jotka ovat saaneet legendaarisen maineen, koska onnistuivat pysäyttämään espanjalaisten valloitusretket Biobío-joelle noin nykyisen Chilen puoleen väliin. Alue säilyi mapuchejen hallinnassa läpi siirtomaa-ajan vielä Chilen itsenäisyyden alkuvuosikymmenetkin. Vasta vuosina 1861-1883 toteutetut useat toisiaan seuranneet sotilasoperaatiot, niin sanottu Pacificación de la Araucanía eli Araucanian rauhoitus, toivat alueen Chilen hallintaan. Sotilasoperaatioiden suunnittelijana ja johtajana vuoteen 1871 asti toimi Cornelio Saavedra Rodríguez, jonka patsas myös kaadettiin Collipullissa. Konfliktit Chilen valtion ja mapuche-kansan välillä ovat kuitenkin jatkuneet tähän päivään saakka. Viimeisin yhä jatkuva konflikti alkoi vuonna 2016.

Latinalaisessa Amerikassa on lukuisia espanjalaisvalloittajien patsaita, joista on usein käyty kiivastakin keskustelua. Niitä on sekä puolustettu että vastustettu, mutta alkuperäiskansojen näkökulmasta asia lienee selvä; ne ovat valloittajien patsaita, jotka loukkaavat pelkällä olemassaolollaan uhriensa muistoa. Tästä on kyse myös Chilessä, jossa mapuchet evät koskaan ole hyväksyneet maidensa kolonisaatiota.

Nämä tapaukset saivat ajattelemaan erästä itselleni tuttua valloittajan muistomerkkiä ja sen tarinaa Kolumbian Popayánissa. Kyseessä on Quiton ja Popayánin valloittajana tunnetun Sebastián de Belalcázarin ratsastajapatsas, joka sijaitsee Morro de Tulcán -kukkulalla Popayánin keskustan kupeessa.

Pyramidin mallinen kukkula ei ole luonnon muodostama, vaan ihmisten rakentama vuosien 1600 ja 500 eaa. välillä. Tämä selvisi, kun kukkulan sisältä löydettiin tiilirakennelmia, luita sekä erilaisia esineitä tietyön yhteydessä vuonna 1927. Arkeologisten tutkimusten perusteella pyramidi on toiminut palvontapaikkana auringolle, kuulle, tähdille ja sateelle. Sieltä on löytynyt myös yhteisönsä eliittiin kuuluneiden henkilöiden hautoja. Paikka kuitenkin hylättiin ilmeisesti jo satoja vuosia ennen espanjalaisvalloittajien tuloa.

Cubillos, Julio Cesar. El morro de Tulcán, pirámide prehispánica: arqueología de Popayán, Cauca, Colombia. Revista Colombiana de Antropología Vol.8 (Bogotá: Instituto Colombiano de Antropología, 1959), 215-357.

Vuonna 1937 vietettiin Popayánin kaupungin 400-vuotisjuhlaa, jonka kunniaksi kaupungin perustajan Belalcázarin ratsastajapatsas pystytettiin. Alun perin patsaan paikaksi suunniteltiin San Franciscon kirkon aukiota kaupungin keskustassa. Morro de Tulcánille puolestaan suunniteltiin cacique Pubénin patsasta.

Pubénin johtama yhteisö asutti nykyisen Popayánin kaupungin aluetta espanjalaisvalloittajien saapuessa 1535. Pubénista ei tiedetä paljoakaan, mutta hän oli alueen merkittävimpiä päälliköitä. Oletetaan, että Pubén johti usean itsenäisen yhteisön muodostamaa federaatiota. Alueella asuu edelleen Pubénin mukaan nimetty Pubenze-kansa. On kuitenkin epäselvää, tunnettiinko sen nimistä kansaa tuolloin. On myös arveltu, pubénin johtaneen guambianojen ja kokonukojen yhteenliittymää. Joka tapauksessa itse Pubénista on riittävästi mainintoja espanjalaisissa lähteissä, että hänen tiedetään olleen todellinen henkilö.

Jostain syystä kuitenkin espanjalaisen Victorio Machon veistämä Belalcázarin patsas pystytettiin lopulta Morro de Tulcánille. Rómulo Rozon veistämä Pubenin patsas puolestaan katosi jäljettömiin. Siitä on säilynyt vain valokuva. En ole toistaiseksi onnistunut selvittämään, mitä oikein tapahtui.

Cacique Pubén

Oli syy mikä tahansa, nyt Popayánin aluetta asuttaneiden alkuperäiskansojen muinaisen palvontapaikan ja hautausmaan päällä seisoo espanjalaisen valloittajan ratsastajapatsas. Ei ole kovin vaikea ymmärtää, miksi patsas on monien mielestä ongelmallinen ja vähintäänkin väärässä paikassa. Vakavaa keskustelua sen siirtämisestä ei ole kuitenkaan tietääkseni käyty.

Nykyään paikka on suosittu kohde kaupungissa vieraileville turisteille ja paikallisen nuorison ajanviettopaikka. Valtaosa paikalla vierailevista tuskin edes ajattelee asian ongelmallisuutta.

Eikö patsaiden kaataminen sitten ole historian poispyyhkimistä, kysyy varmasti moni. Kenties, mutta niin on patsaiden pystyttäminenkin. Conquistadorien patsaat pyyhkivät pois valloituksen ja kolonialismin kohteiksi joutuneiden kansojen historiaa. Se uusintaa narratiivia valloittajien sankaruudesta ja jättää pimentoon alkuperäiskansojen kamppailut. Patsaiden pystyttäminen ei ole koskaan objektiivista. Muistomerkit kertovat siitä, mitä kulloinkin päätämme muistaa ja mitä unohtaa.

Sebastián de Bellcázarin ratsastajapatsas, Morro de Tulcán. Kuva: Julian David Muñoz Ortega

Historiantutkimuksen päivät Oulussa 24.-26.10.2019

Kuvat Marko Jousteen ja Gunlög Furin esitysten dioista

Viidettä kertaa järjestetyt historiantutkimuksen päivät pidettiin tänä vuonna Oulussa 24.–26.10.2019 Tässä tekstissä joitain mietteitä erityisesti blogin teeman kannalta olennaisista sessioista.

Tuttavallisemmin Hitu-päivinä tunnetulla konferenssilla ei ole erityistä teemaa, sillä tarkoituksena on koota aina joka toinen vuosi pidettävään tapahtumaan mahdollisimman laajasti suomalaisia tai Suomessa työskenteleviä historian tutkijoita. Keynote-puhujien valinnat kuitenkin luonnollisesti vaikuttavat jonkin verran siihen, millaisia esityksiä konferenssiin tarjotaan, ja tällä kertaa yksi niistä käsitteli alkuperäiskansoja ja kolonialismia. Luennon piti Linné yliopiston kulttuuritieteiden laitoksen professori Gunlög Fur, joka on tutkimuksissaan käsitellyt kolonialismia, kulttuurien kohtaamisia, sukupuolta sekä rajojen vetämisen merkitystä kulttuureille ja yksilöille. Palaan Furin esitelmään hieman myöhemmin.

Ensimmäisenä konferenssipäivänä järjestettiin erittäin mielenkiintoinen sessio kolttasaamelaisten historiasta Jaakko Sverloffin elämän kautta. Sverloff syntyi vuonna 1894 Suonikylässä Kuolan niemimaan länsiosassa, joka Petsamon rauhassa 1920 liitettiin osaksi Suomea. Hän eli pitkän ja vaiherikkaan elämän, jonka aikana hän ehti palvella asevelvollisena Venäjän armeijassa ensimmäisessä maailmansodassa, todistaa helmikuun vallankumousta Pietarissa, sotia jälleen värvättynä punaisia vastaan taistelleissa Kenraali Millerin joukoissa Venäjän sisällissodassa, toimia vuosikymmeniä kolttien luottamusmiehenä ja olla siinä roolissa vahvasti mukana myös kolttien evakko- ja uudelleenasutustoiminnassa Suomen menetettyä Petsamon Venäjälle jatkosodan jälkeen.

Sverloffia haastateltiin lukuisia kertoja vuosikymmenien aikana ja hän jätti näin jälkeensä ainutlaatuisen suullisen perimätiedon aineiston. Se sisältää niin tarinoita kuin laulujakin sekä suomeksi että kolttasaameksi. Sessiossa ensin Markus Juutinen kertoi Sverloffin urasta upseerina Venäjän armeijassa, minkä jälkeen Marko Jouste puhui historiallisesta muistitiedosta Sverloffin lauluissa. Jouste myös totesi, että käytännössä kaikki kolttasaamelaisten siidat ovat joutuneet valtioiden rajojen halkaisemiksi. Tämän jälkeen Sonja Tanhua puhui esitelmässään Sverloffin toiminnasta kolttien kyläpäällikkönä vuosina 1939–1968 sekä laajemmin kolttasaamelaisten kyläkokousjärjestelmästä, ja lopuksi Veli-Pekka Lehtola puhui yleisemmin kulttuurisista tulkeista, jollainen Sverloffkin oli. Sessio sisälsi paljon mielenkiintoista ja ainakin minulle osittain uutta tietoa erityisesti kolttasaamelaisten lauluperinteestä sekä heidän yhteisöjensä hallintomallista.

Toisen konferenssipäivän aamuna järjestettiin sessio, jossa itsekin lopulta päädyin pitämään esitelmäni, kun alkuperäinen sessioni peruttiin. Session varsinainen teema oli suomalaisten kohtaamiset kolonialistisen maailman kanssa. Siinä Leila Koivunen puhui ensin1900-luvun alussa maailmaa kiertäneestä ja Suomessakin vierailleesta Australian aboriginaalien näyttelystä ja sen vastaanotosta. Hän osoitti esitelmässään, miten esitystä mainostettaessa ja siitä uutisoitaessa annetut rasistiset stereotypiat omaksuttiin Suomessa hyvin kritiikittömästi. Tämän jälkeen Raita Merivirta esitelmöi Anni Swanin jatkokertomuksesta uutisasukkaana Australiassa (1926) sekä siihen pohjautuneesta kirjasta Arnellin perhe. Myös tässä teoksessa toistetaan monia rasistisia stereotyyppejä aboriginaaleista. Teoksessa toki tuomitaan brittiläisen kolonialismin julmuudet, mutta suomalaiset uudisasukkaat kuvataan viattomina. Kolmannessa esitelmässä Timo Särkkä puhui C.T. Erikssonista, kruunuhakalaisen työläiskodin pojasta, joka päätyi eteläiseen Afrikkaan vuonna 1895 ja eli siellä kuolemaansa saakka vuonna 1940. Eriksson oli vahvasti mukana brittiläisen siirtomaavallan luomisessa alueella.

Sessiossa kommentaattorina toiminut Gunlög Fur huomautti, että kolonialismilla on aina erilaisia paikallisia ja ajallisia variaatioita, mutta kova ydin on yleensä samankaltainen. Tarvitaankin juuri vertailevaa kolonialismin tutkimusta, jossa on syytä ottaa huomioon myös kansakunnat, jotka ovat olleet jollain tavalla osallisina, vaikka niillä ei olisikaan ollut omia siirtomaita. Kuten Fur totesi kommentissaan, ottaessaan toimijuutensa kolonialistisessa maailmassa suomalaiset ikään kuin valitsivat puolensa. Ajoittaisesta kritiikistä huolimatta tämä puoli oli yleensä kolonialistien puoli. Tässä sessiossa myös Sonja Tanhua esitti kommentissaan tärkeän huomion siitä, että on syytä tutkia enemmän myös suomalaista kolonialismia Saamenmaalla.

Myös monissa muissa sessioissa käsiteltiin näitä teemoja. Janne Lahti vertaili esitelmässään kiinnostavalla tavalla asuttajakolonialismia Yhdysvaltojen lännessä sekä Saksan Lounais-Afrikassa tuoden esiin erityisesti naisten roolia kunniallisuuden tuojina. Markku Hokkanen puolestaan käsitteli lääketieteen historiaa ja kolonialismia 1800-luvulla. Hän esitti kiinnostavan huomion, jonka mukaan 1800-luvulla eurooppalainen lääketiede ei ollut yhtään tehokkaampi parantaja kuin muutkaan lääketieteen muodot, mutta silti se levisi vahvasti kaikkialle maailmaan. Tämä liittyy lääketeollisuuden syntyyn sekä kapitalismin kehitykseen. Viimeisen konferenssipäivän aamuna olisin vielä halunnut kuulla Ritva Kyllin esitelmän Arktisen ympäristön muutoksesta ja alkuperäiskansoista, mutta harmikseni myöhästyin bussista, ja ehdin paikalle vasta juuri kun hän päätti esitelmänsä.

Viimeisen päivän keynote-luennoitsijana oli siis Gunlög Fur, joka piti erittäin mielenkiintoisen luennon ruotsin valtion ja saamelaisten suhteista, kolonialismista, saamelaisten toimijuudesta sekä rajojen vetämisestä. Kun Ruotsi alkoi entistä vahvemmin levittää valtaansa kohti pohjoista 1600-luvulla, saamelaisten omistusoikeutta maihinsa pidettiin selvänä, ja tämä jatkui läpi 1700-luvun. Kun Ruotsi ja Norja sopivat rajoistaan 1700-luvun lopulla. saamelaisilla oli tunnustettu asema erillisenä kansakuntana, jolla oli nautintaoikeus maihinsa. 1800-luvula kaikki alkoi kuitenkin muuttua. Tuolloin alkoi yleistyä ajattelu, että saamelaiset ovat nomadeja, jotka eivät voi omistaa maata, koska eivät edes ymmärrä, mitä se merkitsee. Vain maata viljelevällä voi olla siihen omistusoikeus. Tämä liittyi kiinteästi kansakunnan rakennusprojektiin. Saamelaisilla ja ruotsalaisilla ajateltiin olevan yhteinen historia, mutta siinä missä ruotsalaiset olivat kehittyvä ja sivistynyt kansakunta, saamelaiset olivat perinteen vankeja. Heidän kulttuurinsa ajateltiin kuuluvan menneisyyteen ja heidän kohtalonaan oli hävitä sivistyksen leviämisen myötä.

Fur kuitenkin osoitti luennossaan hyvin, että stereotypiat saamelaisista, tai alkuperäiskansoista yleensä, historiattomina, eristäytyneinä tai pysähtyneinä kansoina eivät pidä paikkaansa. Saamelaisilla on pitkä kosmopoliittinen historia ja he ovat vuosisatojen ajan olleet yhteydessä muiden kansojen kanssa. Heidän kulttuurinsa on elävä ja jatkuvassa muutoksessa siinä missä muutkin kulttuurit. Fur nosti esiin kaksi saamelaisnaista, Elsa Laula Renbergin (1877–1931) sekä Karin Stenbergin (1884–1969), jotka toivat omissa kirjoituksiissan esiin juuri näitä asioita.

Gunlög Fur nosti luennossaan hyvin esiin sitä, että on tärkeää tutkia alkuperäiskansojen historiaa, jotta voimme purkaa myyttiä niiden historiattomuudesta. Eikä vain tutkia sitä erillään kaikesta muusta, vaan integroida alkuperäiskansojen historia osaksi yleistä maailmanhistoriaa. Ihmiset ovat liikkuneet ja olleet yhteyksissä toisiinsa aina, ja harvoin on edes löydettävissä mitään neitseellistä ensikohtaamista. Alkuperäiskansoja on vaiennettu ja heidät jätetty sivuun historian narratiiveista, joten nyt on jo korkea aika tuoda esiin heidän historioitaan.

Kaiken kaikkiaan Oulun Hitu-päivät olivat erittäin antoisa konferenssi sekä ammatillisesti että sosiaalisesti. Kiitos siitä järjestäjille ja kaikille mukana olleille kollegoille!

Kuva: Sonja Tanhua

Caucan alkuperäiskansojen kamppailu oikeuksiensa puolesta ja sen pitkä perinne

Minga Social. Kuva: Enrique Ramiréz

Kolumbian alkuperäiskansojen järjestöjen katto-organisaatio Organización Nacional Indígena de Colombia (ONIC) raportoi elokuussa, että presidentti Iván Duquen virkaanastumisen jälkeen maassa oli noin vuoden aikana murhattu lähes sata alkuperäiskansoihin kuuluvaa henkilöä. Syyllisiä ovat yleensä Kolumbiassa yhä toimivat aseelliset järjestöt tai huumekartellit, jotka haluavat saada alkuperäiskansojen hallinnoimat maat haltuunsa.

ONIC kritisoi hallitusta voimakkaasti kykenemättömyydestä suojella alkuperäiskansoja. Samalla järjestö muistutti, että Kolumbiassa yli 80 alkuperäiskansaa on vaarassa hävitä kokonaan. Tärkeimpiä syitä tähän ovat jatkuva väkivalta, pakkosiirrot pois omilta asuinalueilta sekä systemaattiset alkuperäiskansojen oikeuksien loukkaukset. Kaikkiaan Kolumbian alueella asuu ONIC:n mukaan reilu sata alkuperäiskansaa.

Yksi väkivallan keskittymistä on Caucan departementti maan lounaisosassa. 5.8.2019 uutisoitiin, että tämän vuoden aikana oli siihen mennessä tapettu jo 33 Caucan alkuperäiskansojen johtajaa. Murhiin ovat syyllisiä todennäköisesti niin oikeiston puolisotilaalliset ryhmät kuten Águilas Negras (Mustat kotkat), huumekartellit kuin vasemmistolaisesta sissijärjestöstä FARC:sta rauhansopimuksen jälkeen eronneet dissidentitkin. Myös hallituksen joukot saattavat olla osaltaan vastuussa. Kyse on kamppailusta alkuperäiskansojen maista.

Alkuperäiskansojen kamppailuilla ja vastarinnalla on Caucan alueella hyvin vahvat ja pitkät perinteet. Caucan kansat ovat tässä suhteessa olleet myös innoittajia muille Kolumbian kansoille. Siksi ei ole yllättävää, että väkivaltaa esiintyy paljon juuri Caucan departementissa, sillä useimmiten kohteiksi valikoituvat nimenomaan alkuperäiskansojen oikeuksia ja maita puolustavat aktivistit. Erityisessä vaarassa ovat yhteisöjen johtajat sekä guardian jäsenet. Guardia on instituutio, jonka tarkoituksena on suojella yhteisöjä hyökkääjiä vastaan. He käyttävät aseinaan pelkkiä patukoita.

Lisäksi alkuperäiskansojen osuus departementin väestöstä on poikkeuksellisen suuri. Vuoden 2005 väestölaskennan mukaan Caucan departementissa alkuperäiskansat muodostavat 21,5 % koko väestöstä. Eri etnisiä ryhmiä alueella asuu noin kymmenen, joista suurimpia ovat nasat, yanaconat, guambianot (misikit) ja kokonucot. Osuus on suuri, sillä koko Kolumbiassa alkuperäiskansoihin kuuluvien osuus on vain 3,43 %. Samaisen väestölaskennan mukaan myös afrokolumbialaisten osuus (22,2 %) on Caucassa koko maata (10,62 %) suurempi. Etnisyys määriteltiin väestölaskennassa henkilön oman ilmoituksen perusteella. Valtaosa alkuperäisasukkaista asuu resguardoissa, jotka vastaavat pohjoisamerikkalaisia reservaatteja. Caucan departementissa resguardoja on 93, ja niissä asui 233.135 henkilöä vuonna 2011.

Caucan departementti on itselleni tuttu alue, sillä käsittelen (toivottavasti) piakkoin valmistuvassa väitöskirjassani alkuperäiskansojen ja espanjalaisten välistä vuorovaikutusta ja siirtomaayhteiskunnan kehitystä Popayánin kuvernöörikunnassa vuosina 1540–1615. Kuvernöörikunnan (gobernación) keskus oli Popayánin kaupunki, joka on nykyään Caucan departementin pääkaupunki. Caucan departementti kattaa tosin vain osan siirtomaa-aikaisesta Popayánin kuvernöörikunnasta.

Caucan alkuperäisväestöjen kamppailut

Caucan alkuperäiskansoilla on erityisen pitkä perinne kamppailussa oikeuksiensa puolesta. Popayánista on kotoisin Manuel Quintín Lame, josta tuli itsenäisyyden ajan merkittävin alkuperäiskansojen oikeuksien puolustaja. Hän syntyi 1880-luvun alussa nasa-kansaan, ja niin sanotun tuhannen päivän sodan aikana vuonna 1901 hänet värvättiin konservatiivien armeijaan. 1910-luvulla hän aloitti kamppailunsa alkuperäiskansojen oikeuksien puolesta, minkä vuoksi hänen kerrotaan olleen vangittuna yhteensä yli sata kertaa. Osa vankeuksista oli lyhyitä, mutta pisin kesti neljä vuotta (1917–21). Viranomaisten pyrkimyksenä oli jatkuvilla vangitsemisilla eristää hänet mahdollisista tukijoistaan ja heikentää hänen vaikutustaan. Hän kuitenkin jatkoi kamppailuaan kuolemaansa saakka vuonna 1967.

Quintín Lame oli merkittävä henkilö jo eläessään, mutta vielä suurempi hänen merkityksensä oli hänen kuolemansa jälkeen. 1970-luvlla Kolumbiassa alkoi kehittyä uusia alkuperäiskansojen liikkeitä, ja Caucan departementin yhteisöt olivat erityisen aktiivisia. Quintín Lamen kamppailut olivat uusille ryhmille merkittävä inspiraation lähde.

Vuonna 1971 Toribíon kaupungissa Caucan pohjoisosassa perustettiin Consejo Regional Indígena del Cauca (CRIC), josta tuli merkittävimpiä alkuperäiskansoja puolustavia liikkeitä. Nykyään siinä edustettuna valtaosa departementin alkuperäiskansojen yhteisöistä. Järjestön tavoitteina on mm. hankkia takaisin alkuperäiskansoille kuuluneita maita, vahvistaa yhteisöjen omien hallintoelinten, cabildojen, asemaa, vaatia alkuperäiskansoja koskevien lakien oikeudenmukaista toteuttamista, puolustaa kansojen historiaa, kieliä ja tapoja, kouluttaa opettajia, vahvistaa yhteisöjen taloudellista asemaa sekä puolustaa alkuperäiskanoille kuuluvien alueiden luontoa.

Toinen merkittävä 1970-luvulla Caucassa perustettu järjestö oli Autoridades Indígenas de Colombia (AICO), joka toimii nykyään poliittisena puolueena. Sillä on yksi edustaja Kolumbian parlamentin molemmissa kamareissa. AICO:n perustajat olivat aiemmin eronneet CRIC:stä erimielisyyksien vuoksi, ja järjestöt ovatkin ajoittain olleet toistensa kilpailijoita, mutta ovat tehneet myös yhteistyötä. Osaltaan jännitteet ovat etnisiäkin, sillä CRIC on leimautunut erityisesti nasojen ja AICO guambianojen järjestöksi. Tämä on kuitenkin voimakas yksinkertaistus, sillä järjestöt pyrkivät toimimaan yli etnisten rajojen.

Vuonna 1984 puolestaan perustettiin alkuperäiskansojen sissijärjestö Movimiento Armado Quintín Lame (MAQL). Sen tavoitteena oli ennen kaikkea puolustaa alkuperäiskansojen yhteisöjä maanomistajia, hallitusta ja erilaisia aseistettuja ryhmiä vastaan, mutta lisäksi se pyrki valtaamaan lisää maita yhteisöille. 1980-luvulla Kolumbian sisällissota oli kiivaimmillaan, ja syrjäisillä seuduilla sijaitsevat köyhät alkuperäiskansojen yhteisöt olivat hyvin haavoittuvia sodan eri osapuolten puristuksissa. MAQL luopui aseista vuonna 1991 neuvoteltuaan rauhansopimuksen presidentti César Gavirian hallinnon kanssa. Narcos-sarjan katsojat muistanevat presidentti Gavirian, jonka virkakautena huumeparoni Pablo Escobar saatiin kiinni ja tapettiin.

2000-luvun aktivismille on ollut leimallista kyllästyminen Kolumbian jatkuviin päällekkäisiin konflikteihin ja rauhanprosessin hitauteen ja takkuisuuteen. Usein juuri alkuperäiskansojen ja afrokolumbialaisten yhteisöt ovat kärsineet kaikkein eniten sisällissodasta ja niin sanotusta huumeiden vastaisesta sodasta, sillä taisteluja on käyty heidän asuinalueillaan. Heitä on myös värvätty usein väkisin taisteleviin joukkoihin. Kestävän rauhan edellytysten luominen onkin yksi tärkeimmistä vaatimuksista.

Keväällä 2019 Caucan alkuperäiskansat näyttivät voimansa noin kuukauden kestäneessä niin sanotussa Minga Social -protestissa, johon osallistui arviolta 15.000 henkilöä. Minga on kichwa-kieltä (Ecuadorissa ja Kolumbiassa puhuttu muunnos inkojen lingua francasta ketšuasta), ja se tarkoitta yhdessä työskentelemistä yhteisön hyväksi.

Protestoijat vaativat, että presidentti Iván Duque kunnioittaa edeltäjänsä Juan Manuel Santosin aikana tehtyjä sopimuksia alkuperäiskansojen maiden suojelusta, ja että hallituksen ja alkuperäiskansojen välisiä neuvotteluja pidettäisiin kahden suvereenin hallituksen välisinä neuvotteluina, eikä hallituksen ja vähemmistöryhmän kuten nykyään. He vaativat myös neuvotteluja alkuperäiskansojen asuttamien alueiden kehittämisohjelmista sekä sitä, että heitä konsultoidaan ennen kuin tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat heidän maihinsa ja näiden luontoon. Lisäksi he vaativat, että Havannan vuoden 2016 rauhansopimuksen velvoitteet pannan täytäntöön ja aseryhmien toiminnasta heidän maillaan tehdään loppu. Kamppailu näiden vaatimusten toteuttamiseksi jatkuu.

Kolonialismin perintö

Alkuperäiskansojen vahva vastarinnan perintö nimenomaan Caucan alueella juontaa juurensa jo varhaiselta siirtomaa-ajalta. Alue oli Espanjan imperiumin rajaseutua, jossa alkuperäiskansojen vastarinta oli voimakasta. Espanjalaiset konkistadorit saapuivat alueelle pian Inka-valtakunnan kaatumisen jälkeen vuonna 1535, ja perustivat Popayánin kaupungin vuonna 1537. Tämän jälkeen he jatkoivat valloitusretkiään kohti pohjoista, ja 1540-luvun alkuun mennessä ensimmäinen valloitusvaihe oli ohi. Popayánin kuvernöörikunta perustettiin 1540. Espanjalaiset kuitenkin todellisuudessa hallitsivat vain pientä kaistaletta, jossa heidän kaupunkinsa sijaitsivat, ja sitäkin pitkälti alkuperäiskansojen omien johtajien välityksellä. Suurimmassa osassa kuvernöörikuntaa heidän valtansa oli heikkoa tai olematonta.

Useat kansat, mm. nasat, joita espanjalaiset kutsuivat nimellä paez, sekä barbacoat ja pijaot jatkoivat sotaa espanjalaisia vastaan pitkälle 1600-luvun lopulle saakka. Siihen mennessä tautien, jatkuvien sotien ja väestösiirtojen aiheuttama kuolleisuus oli tehnyt suurta tuhoa näiden kansojen keskuudessa, ja vastarinta kävi mahdottomaksi. Varsinkin nasojen maine pelottavina sotureina elää edelleen vahvasti, ja he ovat myös ylpeitä historiastaan.

Toiset kansat, erityisesti guambianot (misakit) ja pastot, puolestaan onnistuivat säilyttämään osan itsenäisyydestään liittoutumalla valloittajien kanssa. (Pastot eivät tosin asu Caucassa vaan naapuridepartementissa Nariñossa.) Espanjalaiset olivat 1500-luvulla ja vielä pitkälle seuraavaakin vuosisataa vähälukuisia ja riippuvaisia paikallisista kansoista. He käyttivät usein terroritaktiikkaa ja raakaa väkivaltaa saadakseen haluamansa, mutta suurilukuiset ja voimakkaat guambianot ja pastot pystyivät myös vaatimaan vastapalveluksia valloittajilta. Näiden johtajat nousivatkin usein merkittäviin asemiin varhaisessa siirtomaayhteiskunnassa. Heitä ei kuitenkaan pidä nähdä vain siirtomaavallan kätyreinä, vaan he olivat itsenäisiä ja aktiivisia toimijoita.

Myöhemmin korkea kuolleisuus ja siirtomaayhteiskunnan rakenteellinen sorto heikensivät merkittävästi alkuperäiskansojen asemaa. Kolme vuosisataa kestänyt kolonialismi ja siihen kuulunut sorto ja rakenteellinen väkivalta jättivät syvät jäljet yhteisöihin. Sen seurauksena moni kansa hävisi kokonaan ja selvinneistäkin useat olivat vaarassa hävitä. Monet perinteiset instituutiot, jotka vielä varhaisella siirtomaakaudella tarjosivat keinoja yhteisöjen osittaisen itsehallinnon säilyttämiseksi, olivat menettäneet merkitystään tai korruptoituneet.

Tilanne ei parantunut itsenäisyyden ajalla, jolloin alkuperäiskansat pyrittiin sulauttamaan muuhun väestöön. Alkuperäiskansojen, afrikkalaisten jälkeläisten ja muiden vähemmistöjen häivyttäminen kansallisvaltioajatuksen vahvistamiseksi on ollut tyypillinen piirre koko itsenäisyyden ajan Latinalaisessa Amerikassa, eikä Kolumbia ole ollut poikkeus. Myytti Kolumbiasta etnisesti ja kulttuurisesti homogeenisenä katolisena ja espanjankielisenä valtiona eli vahvana, ja alkuperäiskansoille se oli tuhoisaa.

Onkin kuvaavaa, että 1900-luvun alkuperäiskansojen heräämisen merkittävin arkkitehti Manuel Quintín Lame ei puhunut itse esivanhempiensa kieltä nasa yuwea, vaan ainoastaan siirtomaaisäntien tuomaa espanjaa. Monet olivat menettäneet kielensä ja alkuperäiskansojen kulttuurien säilyminen oli vaakalaudalla. Omien kulttuurien ja kielien ylläpitäminen ja elvyttäminen ovatkin alkuperäiskansojen liikkeiden merkittävimpiä tavoitteita. Järjestöt esimerkiksi kouluttavat opettajia, jotka toimivat aktiivisesti paikallisyhteisöissä. Nykyään nasa yuwella arvioidaan olevan n. 70.000 puhujaa, kun nasa-kansaan kuului vuoden 2005 väestölaskennan mukaan 186.178 henkilöä. Kyseessä on Kolumbian puhutuin alkuperäiskansojen kieli.

Kolonialismin ajan alusta ulottuva vahva vastarinnan ja itsemääräämisoikeuden vaalimisen perinne kuitenkin on helpottanut uuden vastarinnan nousua. alkuperäiskansat ovat hakeneet mallia esikolonialistisista ja kolonialismin aikaisista perinteistä, instituutioista ja vastarinnan muodoista ja tuoneet niitä nykypäivään. Näistä hyviä esimerkkejä ovat cabildot ja guardiat.

Myös kansojen oman historiatietoisuuden kehittäminen on tärkeässä roolissa. Tähän kuuluu niin suullisen perimätiedon levittäminen kuin oman kansan historiaa koskevien asiakirjojenkin etsiminen. Siirtomaa-aikaisista asiakirjoista on myös konkreettinen hyöty alkuperäiskansojen pyrkimyksissä saada maa-alueensa takaisin, sillä niiden avulla he ovat useissa tapauksissa pystyneet oikeudessa osoittamaan jonkun alueen kuuluvan heidän yhteisölleen.

Taistelu jatkuu

Alkuperäiskansojen aktivismi on onnistunut merkittävästi vahvistamaan alkuperäiskansojen identiteettiä. Tästä kertoo mm. se, että vuoden 1993 väestölaskennassa 1,61 % kolumbialaisista kertoi kuuluvansa alkuperäiskansaan, mutta vuoden 2005 väestölaskennassa osuus oli hieman yli kaksinkertainen (3,43 %). Selitys tähän ei ole muuta väestöä korkeampi syntyvyys, vaan se, että yhä useampi koki identiteetikseen nimenomaan kuulumisen alkuperäiskansaan. Afrokolumbialaisten kohdalla muutos oli vielä huomattavasti suurempi. Vuoden 1993 väestölaskennassa heidän osuutensa oli vain 1,52 %, kun taas vuonna 2005 se oli 10,62 %. Ensin mainitussa käytetty termi kyseisestä väestöryhmästä oli musta (negro/a), jälkimmäisessä afrokolumbialainen (afrocolombiano), millä saattoi myös olla vaikutusta.

Muutokseen on epäilemättä vaikuttanut myös vuoden 1991 perustuslaki, joka toteaa Kolumbian olevan monietninen ja monikulttuurinen valtio, jossa vähemmistökansojen poliittiset, lailliset ja kulttuuriset oikeudet tunnustetaan. Tämä merkitsi suurta muutosta aiempaan assimilaatiopolitiikkaan ja häivyttämispyrkimyksiin.

Alkuperäiskansat ovat kuitenkin edelleen monella tapaa hyvin haavoittuvassa asemassa. Heidän asuinalueensa ovat köyhiä, eivätkä viranomaiset ole kiinnostuneita niiden kehittämisestä. Aseryhmät toimivat alueilla yhä aktiivisesti ja suuryritykset, suurmaanomistajat ja hallitus ovat kiinnostuneita niiden luonnonvarojen hyödyntämisestä. Yhteisöt ja järjestöt tekevät tärkeää työtä tilanteen parantamiseksi alkuperäiskansojen omista lähtökohdistaan mutta tämä työ on maksanut monen aktivistin hengen. Kamppailu kuitenkin jatkuu, sillä uudelleen heränneet alkuperäiskansat eivät ole valmiita luovuttamaan.

Myytti kolonialismista edistyksen tuojana

A group of European Christian missionaries in Benin pose with students in Porto-Novo, Benin. Illustration from the History of the Catholic Missions (1882).

Törmäsin vastikään eräässä yhteydessä jälleen kerran sitkeään ja yllättävän laajasti hyväksyttyyn myyttiin kolonialismista edistyksen tuojana. Moni sellainenkin, joka tuomitsee kolonialismin julmuudet, näyttää ajattelevan, että kehittiväthän kolonialistit sentään siirtomaidensa infrastruktuuria ja toivat länsimaista sivistystä. Tämä ajatus kertoo kuinka vahvasti kolonialistiset ajattelumallit elävät Suomessakin.

Ajatuskulku voi tuntua luonnolliselta eurosentrisestä näkökulmasta. Meillehän sivistys ja edistys ovat usein synonyymeja länsimaalaisuudelle. Itse asiassa tällaiset näkemykset ovat kuitenkin vain eurooppalaisen kolonialismin ja imperialismin ideologian toisintoa, jota meilläkin on toistettu oppikirjoista lähtien. Lähempi tarkastelu osoittaa niiden absurdiuden.

Eurooppalaisten kolonialismin kohteeksi joutuneet kansat eivät olleet vailla sivistystä, infrastruktuuria tai historiaa. Niillä oli omat yhteiskuntamuotonsa, jotka erosivat toisistaan monimutkaisuudessaan, mutta eivät olleet eri ”kehitystasoilla”, kuten asia yleensä ilmaistaan. Ihmiskunnan historia ei ole lineaarista kehitystä kohti länsimaalaistunutta täyttymystä.

Eurooppalainen kolonialismi jätti syvät jäljet kolonisoituihin yhteiskuntiin. Niiden uuden ajan historiaa on mahdotonta ymmärtää ilman kolonialismia. Siitä huolimatta niillä on pitkä historia myös ennen kolonialismia. Vaikka Euroopan ulkopuolisia kansoja on kutsuttu kansoiksi ilman historiaa, Eric R. Wolfin sinänsä uraauurtavan teoksen otsikkoa lainaten, eivät ne sitä olleet. Se että eurooppalaiset eivät tunne heidän historiaansa ei tee heistä historiattomia.

Eurooppalaisten löytöretket ja valloitukset eivät myöskään synnyttäneet kansainvälisiä verkostoja, vaikka laajensivatkin ja tihensivätkin niitä. Suurin osa Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa olivat jo vuosisatojen ajan olleet yhteydessä toisiinsa, ja niin ihmiset, asiat kuin ajatuksetkin levisivät paikasta toiseen. Amerikoiksi myöhemmin nimetyillä mantereilla puolestaan oli oma verkostonsa.

Vaikutteet ovat aina levinneet muun muassa valloitusten kautta, mutta valloitus ei ole edellytys vaikutteiden leviämiselle. Siksikin on erikoista ajatella, että eurooppalaiset keksinnöt eivät olisi voineet levitä myös muun kanssakäymisen kautta. Toisaalta on muistettava aina myös se, että eurooppalaiset ovat olleet vaikutteiden siirtymisessä historian saatossa niin saavana kuin antavanakin osapuolena.

Ideologian tasolla kolonialismi oikeutettiin ensin erityisesti kristinuskon levittämisellä, myöhemmin laajemminkin eurooppalaisen sivistyksen levittämisellä barbaareina pidettyjen kansojen keskuuteen. Taustalla oli siis ajatus eurooppalaisten paremmuudesta ja eurooppalaisen kulttuurin universaaliudesta.

Kolonisoiduista kansoista myytti kolonialismista edistyksen tuojana tekee lapsia, joille eurooppalaisten on isällisesti opetettava, kuinka heidän tulisi elää. Eikä tämä ajatus ole mihinkään kadonnut, vaan siihen törmää edelleen niin sanottua globaalia etelää koskevissa puheenvuoroissa.

Samalla tavalla edelleen ajoittain kuulee joitain ihmisiä, ihmisryhmiä tai valtioita kehuttavan siitä, että nämä ovat länsimaistuneet. Taustalla ei välttämättä ole rasistista tarkoitusta, vaan länsimaalaisuutta on totuttu pitämään synonyyminä edistyksellisyydelle, mitä se kulloinkin tarkoittaa. Ajatus on siitä huolimatta rasistinen ja holhoava.

Eurooppalaisten kolonisoimat kansat eivät tarvinneet kolonialismia, eivätkä he siitä hyötyneet. Toki kolonialismilla saattoi olla positiivisiakin vaikutuksia ainakin joidenkin paikallisten elämään, mutta kolonialismissa on kuitenkin kyse järjestelmällisestä riistosta. Sivistyksen ja edistyksen nimissä on myös hävitetty valtava määrä kulttuuriperintöä, niin aineellista kuin aineetontakin.

Käytännön tasolla ilmiö on toki monimutkaisempi, eivätkä kolonialistien ja kolonisoitujen suhteet ole olleet mitenkään suoraviivaisia tai mustavalkoisia. Alistaminen ei ole ollut täydellistä eivätkä kolonisoidut vailla toimijuutta. Kuitenkin kolonialismi perustuu viime kädessä aina siihen, että emämaa pyrkii käyttämään hyväkseen siirtomaiden luonnonvaroja ja työvoimaa.