 |
| Codex Florentinus, kirja XII, folio 54. Kuva: Wikimedia Commons. |
Ihmiskunnan historia tuntee lukuisia toinen toistaan
tuhoisampia kulkutautiepidemioita ja -pandemioita. Kaikki ovat varmasti
kuulleet mustasta surmasta, 1300-luvulla riehuneesta paiseruttopandemiasta,
joka tappoi joidenkin arvioiden mukaan jopa kolmanneksen Euroopan väestöstä.
Vuosina 1918–19 riehunut espanjantauti puolestaan tappoi enemmän ihmisiä kuin
ensimmäinen maailmansota, eri arvioiden mukaan 30–100 miljoonaa ihmistä.
Suhteellisesti pahin kulkutautiepidemioiden aiheuttama väestökatastrofi
lienee kuitenkin Amerikan mantereen kolonisaatiota seurannut ennestään
tuntemattomien tautien leviäminen mantereelle. Manner oli ollut eristyksistä
muusta maailmasta tuhansien vuosien ajan, eikä sen väestö ollut osallinen
Euraasian ja Afrikan tautikierrossa. Yksi selitys kulkutautien vähäisyydelle
saattaa olla myös kotieläinten pidon vähäisyys. Tästä syystä espanjalaisten
mukanaan tuomat tartuntataudit, muun muassa isorokko, tuhkarokko, pilkkukuume,
influenssa ja monet muut, aiheuttivat niin suurta tuhoa.
On arvioitu, että mantereen alkuperäisväestön väkiluku
romahti espanjalaisten saapumista seuraavien noin sadan vuoden aikana peräti
85–90 %. Tämä on toki vain valistunut arvaus, mutta joka tapauksessa väestökato
oli valtava. Taudit eivät tulleet hetkessä, vaan useina toisiaan seuranneina
epidemia-aaltoina, jotka jatkuivat siihen asti, että väestön vastustuskyky oli
kehittynyt riittävästi.
Arviot mantereen väkiluvusta ennen Kolumbuksen saapumisesta
ovat vaihdelleet valtavasti, alle kymmenestä miljoonasta yli sataan miljoonaan,
eikä tarkkaa lukua ole koskaan mahdollista saada selville. Yleisimmin arviot
kuitenkin vaihtelevat välillä 40–55 miljoonaa. Arviot alkuperäiskansojen
väkiluvusta 1600-luvlla vaihtelevat myös, mutta huomattavasti vähemmän. Tuolta
ajalta on jo olemassa lukuisia väestölaskentoja, joiden pohjalta tehdyt arviot
ovat vakaammalla pohjalla. Yleisimmin esitetty arvio on, että 1600-luvun
alkupuoliskolla Amerikan alkuperäiskansojen yhteenlaskettu väkiluku oli enää
noin 6 miljoonaa. Epidemiat eivät päättyneet tähän, vaan jatkuivat pitkälle 1900-luvulle
saakka erityisesti alueilla, joille eurooppalaiset saapuivat myöhemmin. Vielä
nykyäänkin alkuperäiskansat ovat erityisen haavoittuvaisia
kulkutautiepidemioille, koska heidän pääsynsä terveydenhuollon piiriin on usein
rajoitettua.
Valtavalle väestökadolle oli monia muitakin syitä.
Valloitussodissa ja niitä seuranneissa väkivaltaisuuksissa kuoli runsaasti
ihmisiä, mutta se selittää väestökadosta vain pienen osan. Sotia ja valloitusta
seurasi siirtomaayhteiskunnan rakentaminen ja alkuperäiskansojen valjastaminen
työvoimaksi, jolla oli tuhoisa vaikutus alkuperäiskansojen yhteisöille. Ilman
viruksia ja bakteereja tuho ei kuitenkaan olisi ollut lähellekään samassa
mittakaavassa. Tämä ei kuitenkaan vapauta valloittajia vastuusta.
Italialainen maantieteilijä Massimo Livi Bacci on esittänyt (2008), että niin
suuren mittakaavan demografinen katastrofi ei ollut tautien väistämätön
seuraus, vaan sen aiheutti biologisten tekijöiden sekä inhimillisen toiminnan
yhteisvaikutus. Suuret väestösiirrot, tuotantotapojen uudelleenjärjestelyt,
kova työ usein pakotettuna sekä puuttuminen perheiden ja yhteisöjen
rakenteisiin pahensivat kuolleisuutta. Tätä väitettä tukee se, että Espanjan
siirtomaissa ei ole havaittavissa yhtä väestökadon mallia, vaan useita
erilaisia paikallisia malleja.
Espanjalaisvalloittajien tavoitteena ei toki ollut
alkuperäiskansojen hävittäminen, sillä he halusivat valjastaa nämä
työvoimakseen. Kuitenkin he pyrkivät yleensä lyhytnäköisesti saamaan näistä
kaiken irti mahdollisimman nopeasti, joten he eivät myöskään ryhtyneet kovin
tehokkaisiin toimiin näiden suojelemiseksi.
Usein on oletettu, että alkuperäisväestöt lamaantuivat ja
passivoituivat tautien kylväessä tuhoa heidän keskuudessaan. Tuntemattomalta
tappajalta oli vaikea suojautua, ja tautien osuminen juuri alkuperäiskansoihin
paljon espanjalaisia tehokkaammin herättivät ajatuksen, että espanjalaisten
Jumala oli heidän omia jumaliaan voimakkaampi. Tämä näkemys perustuu kuitenkin enemmän
eurooppalaisten ennakkoluuloihin alkuperäiskansoista taikauskon ja perinteiden
kahlehtimina kansoina kuin todellisuuteen.
Varmasti suuri väestökatastrofi lamaannutti osan, mutta
monet yhteisöt ja yksilöt pyrkivät kuitenkin myös aktiivisesti torjumaan
tauteja sen tiedon varassa, mikä heillä niiden leviämisestä oli. Selviytymiskeinoihin
kuuluivat muun muassa korkea syntyvyys, spontaanit muuttoliikkeet, yhteisön
sisäisen solidaarisuuden vahvistaminen sekä uudet liittosuhteet ja
solidaarisuuden ulottaminen myös oman yhteisön ulkopuolelle. Nämä keinot eivät
tuhonneet taudinaiheuttajia, mutta saattoivat vaimentaa iskua, pienentää
kuolleisuutta ja auttaa yhteisöä kestämään kriisin keskellä.
Kirjallisuus:
Massimo Livi Bacci, Conquest: The Destruction of the American Indios, translated by Carl Ipsen (Polity Press: Cambridge 2008).