Thursday, May 21, 2020

Alkuperäiskansojen väestökato Espanjan siirtomaissa

Codex Florentinus, kirja XII, folio 54. Kuva: Wikimedia Commons.


Ihmiskunnan historia tuntee lukuisia toinen toistaan tuhoisampia kulkutautiepidemioita ja -pandemioita. Kaikki ovat varmasti kuulleet mustasta surmasta, 1300-luvulla riehuneesta paiseruttopandemiasta, joka tappoi joidenkin arvioiden mukaan jopa kolmanneksen Euroopan väestöstä. Vuosina 1918–19 riehunut espanjantauti puolestaan tappoi enemmän ihmisiä kuin ensimmäinen maailmansota, eri arvioiden mukaan 30–100 miljoonaa ihmistä.

Suhteellisesti pahin kulkutautiepidemioiden aiheuttama väestökatastrofi lienee kuitenkin Amerikan mantereen kolonisaatiota seurannut ennestään tuntemattomien tautien leviäminen mantereelle. Manner oli ollut eristyksistä muusta maailmasta tuhansien vuosien ajan, eikä sen väestö ollut osallinen Euraasian ja Afrikan tautikierrossa. Yksi selitys kulkutautien vähäisyydelle saattaa olla myös kotieläinten pidon vähäisyys. Tästä syystä espanjalaisten mukanaan tuomat tartuntataudit, muun muassa isorokko, tuhkarokko, pilkkukuume, influenssa ja monet muut, aiheuttivat niin suurta tuhoa.

On arvioitu, että mantereen alkuperäisväestön väkiluku romahti espanjalaisten saapumista seuraavien noin sadan vuoden aikana peräti 85–90 %. Tämä on toki vain valistunut arvaus, mutta joka tapauksessa väestökato oli valtava. Taudit eivät tulleet hetkessä, vaan useina toisiaan seuranneina epidemia-aaltoina, jotka jatkuivat siihen asti, että väestön vastustuskyky oli kehittynyt riittävästi.

Arviot mantereen väkiluvusta ennen Kolumbuksen saapumisesta ovat vaihdelleet valtavasti, alle kymmenestä miljoonasta yli sataan miljoonaan, eikä tarkkaa lukua ole koskaan mahdollista saada selville. Yleisimmin arviot kuitenkin vaihtelevat välillä 40–55 miljoonaa. Arviot alkuperäiskansojen väkiluvusta 1600-luvlla vaihtelevat myös, mutta huomattavasti vähemmän. Tuolta ajalta on jo olemassa lukuisia väestölaskentoja, joiden pohjalta tehdyt arviot ovat vakaammalla pohjalla. Yleisimmin esitetty arvio on, että 1600-luvun alkupuoliskolla Amerikan alkuperäiskansojen yhteenlaskettu väkiluku oli enää noin 6 miljoonaa. Epidemiat eivät päättyneet tähän, vaan jatkuivat pitkälle 1900-luvulle saakka erityisesti alueilla, joille eurooppalaiset saapuivat myöhemmin. Vielä nykyäänkin alkuperäiskansat ovat erityisen haavoittuvaisia kulkutautiepidemioille, koska heidän pääsynsä terveydenhuollon piiriin on usein rajoitettua.

Valtavalle väestökadolle oli monia muitakin syitä. Valloitussodissa ja niitä seuranneissa väkivaltaisuuksissa kuoli runsaasti ihmisiä, mutta se selittää väestökadosta vain pienen osan. Sotia ja valloitusta seurasi siirtomaayhteiskunnan rakentaminen ja alkuperäiskansojen valjastaminen työvoimaksi, jolla oli tuhoisa vaikutus alkuperäiskansojen yhteisöille. Ilman viruksia ja bakteereja tuho ei kuitenkaan olisi ollut lähellekään samassa mittakaavassa. Tämä ei kuitenkaan vapauta valloittajia vastuusta.

Italialainen maantieteilijä Massimo Livi Bacci on esittänyt (2008), että niin suuren mittakaavan demografinen katastrofi ei ollut tautien väistämätön seuraus, vaan sen aiheutti biologisten tekijöiden sekä inhimillisen toiminnan yhteisvaikutus. Suuret väestösiirrot, tuotantotapojen uudelleenjärjestelyt, kova työ usein pakotettuna sekä puuttuminen perheiden ja yhteisöjen rakenteisiin pahensivat kuolleisuutta. Tätä väitettä tukee se, että Espanjan siirtomaissa ei ole havaittavissa yhtä väestökadon mallia, vaan useita erilaisia paikallisia malleja.

Espanjalaisvalloittajien tavoitteena ei toki ollut alkuperäiskansojen hävittäminen, sillä he halusivat valjastaa nämä työvoimakseen. Kuitenkin he pyrkivät yleensä lyhytnäköisesti saamaan näistä kaiken irti mahdollisimman nopeasti, joten he eivät myöskään ryhtyneet kovin tehokkaisiin toimiin näiden suojelemiseksi.

Usein on oletettu, että alkuperäisväestöt lamaantuivat ja passivoituivat tautien kylväessä tuhoa heidän keskuudessaan. Tuntemattomalta tappajalta oli vaikea suojautua, ja tautien osuminen juuri alkuperäiskansoihin paljon espanjalaisia tehokkaammin herättivät ajatuksen, että espanjalaisten Jumala oli heidän omia jumaliaan voimakkaampi. Tämä näkemys perustuu kuitenkin enemmän eurooppalaisten ennakkoluuloihin alkuperäiskansoista taikauskon ja perinteiden kahlehtimina kansoina kuin todellisuuteen.

Varmasti suuri väestökatastrofi lamaannutti osan, mutta monet yhteisöt ja yksilöt pyrkivät kuitenkin myös aktiivisesti torjumaan tauteja sen tiedon varassa, mikä heillä niiden leviämisestä oli. Selviytymiskeinoihin kuuluivat muun muassa korkea syntyvyys, spontaanit muuttoliikkeet, yhteisön sisäisen solidaarisuuden vahvistaminen sekä uudet liittosuhteet ja solidaarisuuden ulottaminen myös oman yhteisön ulkopuolelle. Nämä keinot eivät tuhonneet taudinaiheuttajia, mutta saattoivat vaimentaa iskua, pienentää kuolleisuutta ja auttaa yhteisöä kestämään kriisin keskellä.

Kirjallisuus:
Massimo Livi Bacci, Conquest: The Destruction of the American Indios, translated by Carl Ipsen (Polity Press: Cambridge 2008).