Kolonialismi-keskustelusta ja historiapolitiikasta

 

Kaiverrus taistelusta Haitin vallankumouksen (1791–1804) aikana, ilmestynyt teoksessa M. de Norvins, Histoire de Napoléon (1839).

Kolonialismiin liittyvä historiapoliittinen keskustelu on ottanut tuulta alleen viime aikoina myös Suomessa. Viimeksi Alex Snellman kirjoitti Historiallisessa aikakauskirjassa (3/2021, 361–365.) dekolonisaatioaktivismista, kulttuurisodista sekä niiden muodostamasta uhasta liberaalidemokratialle. Kirjoituksen punainen lanka jäi itselleni hieman hämärän peittoon, eikä käy ihan selväksi, miten esimerkiksi Venäjän tai Unkarin epädemokraattinen kehitys liittyy dekolonisaatioon. Snellmanin pääteesi on kuitenkin se, että kolonialismin historiaa voidaan väärinkäyttää kulttuurisotien välikappaleena niin, että se uhkaa keskustelun moniäänisyyttä ja viime kädessä demokratiaa.

Snellman viittaa myös Ari Heloon, joka kirjoitti poleemisessa kolumnissaan ns. woke-kulttuurin tuottamista nyrjähdyksistä historiallisessa ajattelussa. Helo toteaa, että historiantutkimuksessa on pyrittävä objektiivisuuteen, vaikka sitä ei koskaan voikaan täysin saavuttaa. Hänen mukaansa orjuuden historiaakin on kirjoitettu jo kauan sitten orjien oman toimijuuden näkökulmasta vailla moraalista raivoa menneisyyttä kohtaan. On vain tutkittu, ”miltä järjestelmä siinä eläneille näytti”.

Tässä ajattelussa on kuitenkin omat ongelmansa, joita dekoloniaalinen lähestymistapa pyrkii purkamaan. Koloniaalisuudessa on kysymys valtasuhteista. Kenen näkökulmasta ja ehdoilla historiaa tutkitaan? Miten määritellään, mikä on normaalia, ja kuka sen tekee? Kriittinen tutkija on tietoinen tällaisista kysymyksistä sen sijaan, että kuvittelisi voivansa vain katsoa maailmaa ulkopuolelta ja objektiivisesti määritellä, miltä maailma orjien tai kolonisoitujen silmin näytti.

En tunnista nykytutkimuksessa sellaista Helon kuvaamaa ilmiötä, että ”[n]ykyään kolonialismin historiasta melskataan kuin sitä ei olisi aiemmin edes tutkittu”. Ensinnäkin dekolonialismi ei edes itsessään ole mikään uusi suuntaus, vaikka se Suomesta käsin ehkä siltä näyttääkin, vaan siitä on keskusteltu jo viime vuosituhannella. (Käsittelin aihetta tässä blogissa myös viime vuonna.) Toisekseen nykytutkimus pohjaa kyllä aiempien sukupolvien työlle, mutta tarkastelee sitä kriittisesti, kuten pitääkin.

Dekoloniaalisuutta voi ja pitääkin tarkastella kriittisesti siinä missä kaikkia muitakin tutkimuksen virtauksia, mutta olisi hyvä, jos kritiikki ei perustuisi olkinukkeihin, kuten hyvin usein käy. Dekoloniaalisuus ei kavenna moniäänisyyttä vaan nimenomaan lisää sitä. Yhä enemmän ääneen pääsevät muutkin kuin me valkoiset keski-ikäiset miehet, ja yhä useammin maailmaa katsotaan muidenkin kuin meidän näkökulmasta. Toisin kuin Helo väittää, se että joudumme tarkastelemaan omaa positiotamme ja omia etuoikeuksiamme ei tarkoita sitä, että meidän oletetaan häpeävän valkoisuuttamme. Kyse on vain siitä, että tunnistamme sen, että tutkimusta ohjaavat taustaoletukset ovat nimenomaan valkoisten eurooppalaisamerikkalaisissa kulttuureissa kasvaneiden ja koulutettujen miesten luomia. Dekoloniaalisuus pyrkii tämän purkamiseen.

Myöskään se, että edelliset tutkijasukupolvet ovat yhä kasvavan kritiikin kohteena ei ole merkki sensuurista tai, Alex Snellmanin sanoin, illiberalismista. Sehän on vain normaali asioiden tila. Jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudelleen. Menneisyys sinänsä ei muutu, mutta tutkimuksen näkökulmat muuttuvat. Se ei myöskään tee vanhasta tutkimuksesta välttämättä vähemmän validia. Se ei vain ole samalla tavalla relevanttia nykypäivän kysymyksenasetteluiden kannalta.

Snellman siteeraa Harper’s Magazinessa julkaistua tieteen ja kulttuurin vaikuttajien kirjettä, jossa kiinnitetään huomiota sananvapauden kaventumiseen. On pakko todeta, että allekirjoittajat on pääosin vahvoissa vaikuttaja-asemissa olevia ihmisiä, ja iso osa heistä kuuluu sukupolviin, jotka aikoinaan kävivät omat kulttuurisotansa sen ajan establismentia vastaan mutta muodostavat tämän ajan establishmentin itse. Vaikka tämä on Snellmanin mukaan ad hominem -argumentti, näen asian itse toisin. Kyse on siitä, että he eivät täysin ymmärrä nykyajan virtauksia. He edustavat status quota, jota pitävät itsestään selvänä, eivätkä osaa sitä kyseenalaistaa.

Siitä olen Snellmanin ja Helon kanssa samaa mieltä, että käsitteiden kanssa on syytä olla tarkkana. Epätäsmällinen käsitteiden käyttö tekee usein vain hallaa, joten tutkijan on pyrittävä johdonmukaisuuteen ja kyettävä perustelemaan käsitteensä. Ironista kyllä, sekä Snellman että Helo pyrkivät kuitenkin kaventamaan käsitteistöä kertomalla, että tiettyjä sanoja olisi parempi välttää. Käsitteet elävät ajassa, eikä niille useinkaan ole yksiselitteisiä kaikkien hyväksymiä määritelmiä. Jonkin ilmiön kritisoiminen ei myöskään tarkoita automaattisesti vastakkainasettelujen lietsomista tai sen leimaamista yksiselitteisesti pahaksi. Käsitteiden käyttö kuuluu historiantutkijan ammattitaitoon.

On myös hyvä ymmärtää, mikä on historiantutkimusta ja mikä historiapolitiikkaa. Helo muun muassa närkästyy siitä, että professori Marlene L. Daut kutsuu Napoleonia valkoisen ylivallan ikoniksi. Ymmärrän anakronismin vaaran, mutta Dautin kritiikin kärki osui nimenomaan siihen, miten Ranskassa jo kerran lakkautetun orjuuden palauttaneen Napoleonin juhlistamiseen sankarina nykypäivänä häivyttää maan kolonialistista historiaa, joka koskettaa myös monia tämän päivän ranskalaisia, joiden juuret ovat entisissä siirtomaissa. Kyse ei ole siitä, miten Napoleonia pitäisi historiantutkimuksessa käsitellä vaan historiapolitiikasta. On yhtä lailla poliittinen valinta juhlistaa jotakuta kansallissankarina kuin on tämän pudottaminen jalustalta.

Samalla on muistettava, että akateeminen historiantutkimus ei koskaan voi olla arvovapaata. Tutkimusta tehdään tietyssä ajassa ja paikassa, ja se kiinnittyy aina väistämättä ympäröivään yhteiskuntaan ja siinä käytyihin keskusteluihin. Tätä poliittista ja yhteiskunnallista aspektia ei päästä pakoon esittämällä historiantutkimus jonain neutraalina menneisyyden tosiasioiden selvittämisenä. Tutkija, joka pyrkii täydelliseen epäpoliittisuuteen, päätyy usein vain olemaan poliittinen ymmärtämättä sitä itse. Siksi on parempi reflektoida ja myös kritisoida omia lähtökohtia ja taustaoletuksia. Juuri tähän muun muassa dekoloniaalinen tutkimusote antaa välineitä.

Historiantutkimus, rasismi ja dekolonisaatio

Kuva: Bryan Helfrich, Wikimedia Commons

Minneapolislainen poliisi Derek Chauvin tappoi tummaihoisen George Floydin 25.5.2020 painamalla polvellaan hänen niskaansa lähes yhdeksän minuutin ajan huolimatta siitä, että Floyd toistuvasti sanoi, ettei pysty hengittämään. Tapaus oli yksi lisä Yhdysvaltain poliisin mustaan väestöön kohdistavan väkivallan pitkässä ja synkässä historiassa. Muun muassa Black Lives Matter -järjestö on kampanjoinut tätä vastaan jo vuosia, mutta nyt George Floydin kuolema on synnyttänyt kenties ennennäkemättömän protestiaallon niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmassa. Protestit ovat levinneet myös Suomeen, ja suomalaiset antirasistiset aktivistit ovatkin jo toivoneet tämän olevan rasismin vastaisen kamppailun Me Too -hetki.

Protestit ovat muodostuneet monen muun asian ohella myös kamppailuksi historiasta ja muistamisen politiikasta. Bristolissa protestoijat kaatoivat ja upottivat kanavaan orjakauppias Edward Colstonin patsaan. Yhdysvalloissa puolestaan on kaadettu useita Kristoffer Kolumbuksen sekä Etelävaltioiden johtajien patsaita. Muistomerkit eivät ole koskaan neutraaleja, vaan ne ovat osa historiapolitiikkaa. Siksi on luonnollista, että niihin liittyy myös poliittisia kamppailuja. Kyse on perinteisen eurosentrisen narratiivin haastamisesta. Siitä, kenen ääni tuule kuulluksi.

Akateeminen historiantutkimus ei voi olla muusta yhteiskunnasta irrallinen saareke. Meidän tutkijoiden on tärkeää käsitellä rasismin ja historiankirjoituksen suhdetta. Aihe on kuitenkin valtavan laaja, eikä yhdessä blogitekstissä voi kuin vähän raapaista pintaa. Sen vuoksi päätin tässä vain kirjata ylös muutamia ajatuksia historiantutkimuksen ja -kirjoituksen dekolonisaatiosta, joka auttaa ymmärtämään ja purkamaan niiden eurosentrisyyttä ja rasismia. Toivottavasti voin palata aiheeseen myöhemmin laajemmin. Tätä tekstiä innoitti myös Dr. Leonardo Custódion pitämä luento ”What does ’Decolonization’ Mean to You?” Tampereen yliopistossa lokakuussa 2019.

Historiantutkimuksen dekolonisaatio

Historiaa on kirjoitettu ja paljon useammin siirretty suullisena perinteenä eteenpäin niin kauan, kun ihmisiä on ollut olemassa, mutta akateeminen historiankirjoitus sellaisena, kuin sen nyt tunnemme, syntyi 1800-luvun Euroopassa. Historiankirjoitus on siitä lähtien ollut hyvin Eurooppa-keskeistä. Koko historiankirjoituksen kaanon on lähes yksinomaan valkoisten ja enimmäkseen miesten kirjoittamaa, ja näkökulma on vahvasti niin sanotussa globaalissa pohjoisessa. Vaikka Eurooppaa käsittelevä historiankirjoitus on enenevissä määrin kiinnittänyt huomiota alempien yhteiskuntaluokkien historiaan, vähemmistöjä on käsitelty vielä hyvin vähän. Muita maanosia käsitellään lähinnä kolonialismin ja globalisaation kautta, ja silloinkin toimijoina ovat pääasiassa eurooppalaiset. Tarvitaan siis historiantutkimuksen dekolonisaatiota.

Mitä dekolonisaatio sitten tarkoittaa? Sen avaaminen täytyy aloittaa termien määrittelyllä. Kolonialismi tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että joku valtio tai valtakunta (empire) alistaa toisen poliittisesti ja/tai taloudellisesti toisen alueen ja sen asukkaat. Kyseessä on aina alistussuhde ja siihen liittyy aina taloudellista riistoa. Koloniaalisuus (coloniality) on laajempi termi. Nelson Maldonado-Torresin mukaan se viittaa kolonialismin myötä syntyneisiin valtarakenteisiin, jotka määrittävät kulttuuria, työtä, tiedontuottamista sekä ihmisten ja kansojen välisiä suhteita ohi ja yli siirtomaavaltojen hallinnollisen vallan.

Tähän liittyen Aníbal Quijano loi vallan koloniaalisuuden käsitteen (coloniality of power), jota on kehittänyt eteenpäin mm. Walter D. Mignolo. Vallan koloniaalisuudessa olennaista on rodullistamisen prosessi, jossa ihmiset luokitellaan ja jaetaan ryhmiin ”rodun”, etnisyyden tai kulttuurin perusteella.

Koloniaalisuus ei katoa siirtomaavallan purkautumisen myötä, vaan sitä ylläpidetään ja uusinnetaan jatkuvasti kulttuurituotteissa, akateemisessa maailmassa, arkijärjessä, ihmisten omakuvassa sekä kuvassa toisista. Elämme ja hengitämme koloniaalisuutta jatkuvasti. Tämä koskee myös historiankirjoitusta ja opetusta. Jamaikalla syntynyt englantilainen entinen jalkapalloilija John Barnes tiivisti asian Twitterissä erinomaisesti. Hän kasvoi mustana poikana maassa, jonka väestö on pääosin tummaihoista, ja mitä hän oppi historiasta? Sen, että saksalaiset ovat pahoja, ja Britannia toi hyväntahtoisesti ja altruistisesti sivistyksen ja kulttuuriin muuhun maailmaan, mistä pitäisi olla kiitollinen.

Dekolonisaatio tarkoittaa koloniaalisten rakenteiden purkamista. Historiantutkimuksessa se voi tarkoittaa sitä, että puretaan ajatusta eurooppalaisen historian universaaliudesta, tuodaan esiin ei-eurooppalaisia tai eurooppalaiseen vähemmistöön kuuluvia toimijoita ja tutkitaan heitä heidän omista lähtökohdistansa, ei ainoastaan suhteessa eurooppalaisiin tai reagoimassa näiden toimiin. Samalla on syytä irrottautua länsimaisesta kaanonista ja tuoda esiin niin sanotun globaalin etelän näkökulmia. Tämän tulisi ulottua myös kouluopetukseen.

Myös akateeminen tieto on syytä kontekstualisoida. Vaikka sen arvoa ei voi kiistää, täytyy muistaa, että sekään ei ole neutraalia vaan tiettyjen länsimaisten konventioiden mukaan tuotettua. Myös muunlainen tieto voi olla yhtä lailla arvokasta. Anna Pöysä on kirjoittanut ansiokkaassa blogitekstissään tästä aiheesta enemmän.

Myös historiantutkimuksen lähteitä voidaan lukea dekoloniaalisesti. Se tarkoittaa sitä, että pyritään purkamaan koloniaalinen epistemologia, joka lähteistä välittyy. Tutkija Gonzalo Lamana puhuu kaksoisstrategiasta, joiden avulla voi vastustaa lähdeaineistosta välittyvää alkuperäiskansojen eksotisointia ja poispyyhkimistä, jotka puolestaan ovat keskeisiä koloniaalisen hallinnan välineitä. Mikäli vastataan eksotisointiin painottamalla ihmisten samanlaisuutta, tullaan samalla tukeneeksi ajatusta eurooppalaisuuden universaaliudesta. Jos taas korostetaan kulttuurieroja, tullaan helposti toiseuttaneeksi alkuperäiskansat, jotka pystyvät toimimaan vain oman kulttuurinsa ahtaissa puitteissa. Juuri siksi tarvitaan kaksoisstrategiaa.

Lamanan mukaan tulee toisaalta tarkastella alkuperäiskansojen toimintaa heidän oman kulttuurinsa ehdoilla eikä vain valloittajien näkökulmasta. Tähän viittaa kulttuurierojen esiintuominen. Alkuperäiskansojen maailmankuva poikkesi eurooppalaisesta, joten myös heidän motiivinsa ja tapansa ymmärtää maailmaa poikkesivat. Samalla täytyy kuitenkin myös ”de-oksidentalisoida” valloittajat, eli hylätä usein implisiittinen ajatus eurooppalaisesta universaaliudesta. Näin muistamme, että eurooppalaisetkin kulttuurit ovat nimenomaan omaleimaisia kulttuureita, eivätkä mikään universaali normi. Samalla on muistettava, että niin eurooppalaiset kuin alkuperäiskansojenkin kulttuurit ovat jatkuvassa liikkeessä.

Dekolonisaatio ei ole metafora

Tämä kaikki on tärkeää, mutta kuten Eve Tuck ja K. Wayne Yang toteavat, dekolonisaatiosta ei pitäisi tehdä pelkkää metaforaa. Vaikka tavoitteet voivat olla kannatettavia, dekolonisaation muuttaminen pelkäksi metaforaksi mahdollistaa taktiikan, jota Tuck ja Yang kutsuvat asuttajakolonialistien siirroiksi kohti viattomuutta (moves to innocence). Kirjoittajat muistuttavat, ettei dekolonisaation kuulukaan olla helppoa, mukavaa ja lohdullista. Sen sijaan se on väistämättä vaikeaa ja hermostuttavaa. Dekolonisaatio ei koskaan tapahdu huomaamatta. Kyse on siitä, ovatko kolonialismista hyötyvät valmiita luopumaan vallastaan, etuoikeuksistaan ja (ryöstetyistä) maistaan. Dekolonisaation metaforisointi mahdollistaa status quon jatkumisen ilman, että valtasuhteet muuttuvat tai kolonisoitujen asema kohenee.

Pari kollegaani oli viime vuonna Kanadassa konferenssissa. Siellä on jo pitkään ollut tapana, että jo konferenssiohjelmassa kerrotaan, minkä alkuperäiskansan mailla tapahtuma järjestetään, ja moni esitelmän pitäjä kiittää esitelmänsä aluksi kyseisiä kansoja siitä, että saavat pitää siellä esitelmäänsä. Tämä on ilman muuta hieno tapa, joka jo itsessään merkitsee jotain. Tuckin ja Yangin hengessä on kuitenkin kysyttävä, johtaako tämä lopulta mihinkään. Ikään kuin tunnustetaan, että ollaan alkuperäiskansoilta ryöstetyillä mailla, mutta ollaanko valmiita edes neuvottelemaan maiden palauttamisesta heille, joille ne kuuluvat.

Iso osa Kanadan pinta-alasta on niin sanottua luovuttamatonta maata (unceded land), josta alkuperäiskansat eivät ole missään rauhansopimuksessa luopuneet, mutta joka on heiltä viety silti. Yhä edelleen Kanadassa rakennetaan öljyputkea juuri tällaiselle luovuttamattomalle Wetʼsuwetʼen-kansan maalle ja pyritään väkivaltaisesti tukahduttamaan sitä vastustavat protestit. Dekolonisaatiossa on kuitenkin kyse juuri kolonialististen ja koloniaalisten rakenteiden purkamisesta myös konkreettisesti, ei vain symbolisesti. Tässä on vielä valtavasti tekemistä.

Kirjallisuus

Lamana, Gonzalo (2008), Domination without Dominance: Inca-Spanish Encounters in Early Colonial Peru (Durham and London: Duke University Press).

Maldonado-Torres (2007), "On the Coloniality of Being", Cultural Studies 21: :2, 240–270.

Mignolo, Walter D. (2000), Local Histories/Global Designs: Coloniality, Subaltern Knowledges, and Border Thinking (Princeton: Princeton University Press).

Pöysä, Anna (2016), “Dekolonisoi mielesi!” [https://annapoysa.wordpress.com/2016/03/03/dekolonisoi-mielesi/], viitattu 16.6.2020.

Tuck, Eve & K. Wayne yang (2012), “Decolonization is not a Metaphor”, Decolonization: Indigeneity, Education and Society 1:1, 1–40.

Historiantutkimuksen päivät Oulussa 24.-26.10.2019

Kuvat Marko Jousteen ja Gunlög Furin esitysten dioista

Viidettä kertaa järjestetyt historiantutkimuksen päivät pidettiin tänä vuonna Oulussa 24.–26.10.2019 Tässä tekstissä joitain mietteitä erityisesti blogin teeman kannalta olennaisista sessioista.

Tuttavallisemmin Hitu-päivinä tunnetulla konferenssilla ei ole erityistä teemaa, sillä tarkoituksena on koota aina joka toinen vuosi pidettävään tapahtumaan mahdollisimman laajasti suomalaisia tai Suomessa työskenteleviä historian tutkijoita. Keynote-puhujien valinnat kuitenkin luonnollisesti vaikuttavat jonkin verran siihen, millaisia esityksiä konferenssiin tarjotaan, ja tällä kertaa yksi niistä käsitteli alkuperäiskansoja ja kolonialismia. Luennon piti Linné yliopiston kulttuuritieteiden laitoksen professori Gunlög Fur, joka on tutkimuksissaan käsitellyt kolonialismia, kulttuurien kohtaamisia, sukupuolta sekä rajojen vetämisen merkitystä kulttuureille ja yksilöille. Palaan Furin esitelmään hieman myöhemmin.

Ensimmäisenä konferenssipäivänä järjestettiin erittäin mielenkiintoinen sessio kolttasaamelaisten historiasta Jaakko Sverloffin elämän kautta. Sverloff syntyi vuonna 1894 Suonikylässä Kuolan niemimaan länsiosassa, joka Petsamon rauhassa 1920 liitettiin osaksi Suomea. Hän eli pitkän ja vaiherikkaan elämän, jonka aikana hän ehti palvella asevelvollisena Venäjän armeijassa ensimmäisessä maailmansodassa, todistaa helmikuun vallankumousta Pietarissa, sotia jälleen värvättynä punaisia vastaan taistelleissa Kenraali Millerin joukoissa Venäjän sisällissodassa, toimia vuosikymmeniä kolttien luottamusmiehenä ja olla siinä roolissa vahvasti mukana myös kolttien evakko- ja uudelleenasutustoiminnassa Suomen menetettyä Petsamon Venäjälle jatkosodan jälkeen.

Sverloffia haastateltiin lukuisia kertoja vuosikymmenien aikana ja hän jätti näin jälkeensä ainutlaatuisen suullisen perimätiedon aineiston. Se sisältää niin tarinoita kuin laulujakin sekä suomeksi että kolttasaameksi. Sessiossa ensin Markus Juutinen kertoi Sverloffin urasta upseerina Venäjän armeijassa, minkä jälkeen Marko Jouste puhui historiallisesta muistitiedosta Sverloffin lauluissa. Jouste myös totesi, että käytännössä kaikki kolttasaamelaisten siidat ovat joutuneet valtioiden rajojen halkaisemiksi. Tämän jälkeen Sonja Tanhua puhui esitelmässään Sverloffin toiminnasta kolttien kyläpäällikkönä vuosina 1939–1968 sekä laajemmin kolttasaamelaisten kyläkokousjärjestelmästä, ja lopuksi Veli-Pekka Lehtola puhui yleisemmin kulttuurisista tulkeista, jollainen Sverloffkin oli. Sessio sisälsi paljon mielenkiintoista ja ainakin minulle osittain uutta tietoa erityisesti kolttasaamelaisten lauluperinteestä sekä heidän yhteisöjensä hallintomallista.

Toisen konferenssipäivän aamuna järjestettiin sessio, jossa itsekin lopulta päädyin pitämään esitelmäni, kun alkuperäinen sessioni peruttiin. Session varsinainen teema oli suomalaisten kohtaamiset kolonialistisen maailman kanssa. Siinä Leila Koivunen puhui ensin1900-luvun alussa maailmaa kiertäneestä ja Suomessakin vierailleesta Australian aboriginaalien näyttelystä ja sen vastaanotosta. Hän osoitti esitelmässään, miten esitystä mainostettaessa ja siitä uutisoitaessa annetut rasistiset stereotypiat omaksuttiin Suomessa hyvin kritiikittömästi. Tämän jälkeen Raita Merivirta esitelmöi Anni Swanin jatkokertomuksesta uutisasukkaana Australiassa (1926) sekä siihen pohjautuneesta kirjasta Arnellin perhe. Myös tässä teoksessa toistetaan monia rasistisia stereotyyppejä aboriginaaleista. Teoksessa toki tuomitaan brittiläisen kolonialismin julmuudet, mutta suomalaiset uudisasukkaat kuvataan viattomina. Kolmannessa esitelmässä Timo Särkkä puhui C.T. Erikssonista, kruunuhakalaisen työläiskodin pojasta, joka päätyi eteläiseen Afrikkaan vuonna 1895 ja eli siellä kuolemaansa saakka vuonna 1940. Eriksson oli vahvasti mukana brittiläisen siirtomaavallan luomisessa alueella.

Sessiossa kommentaattorina toiminut Gunlög Fur huomautti, että kolonialismilla on aina erilaisia paikallisia ja ajallisia variaatioita, mutta kova ydin on yleensä samankaltainen. Tarvitaankin juuri vertailevaa kolonialismin tutkimusta, jossa on syytä ottaa huomioon myös kansakunnat, jotka ovat olleet jollain tavalla osallisina, vaikka niillä ei olisikaan ollut omia siirtomaita. Kuten Fur totesi kommentissaan, ottaessaan toimijuutensa kolonialistisessa maailmassa suomalaiset ikään kuin valitsivat puolensa. Ajoittaisesta kritiikistä huolimatta tämä puoli oli yleensä kolonialistien puoli. Tässä sessiossa myös Sonja Tanhua esitti kommentissaan tärkeän huomion siitä, että on syytä tutkia enemmän myös suomalaista kolonialismia Saamenmaalla.

Myös monissa muissa sessioissa käsiteltiin näitä teemoja. Janne Lahti vertaili esitelmässään kiinnostavalla tavalla asuttajakolonialismia Yhdysvaltojen lännessä sekä Saksan Lounais-Afrikassa tuoden esiin erityisesti naisten roolia kunniallisuuden tuojina. Markku Hokkanen puolestaan käsitteli lääketieteen historiaa ja kolonialismia 1800-luvulla. Hän esitti kiinnostavan huomion, jonka mukaan 1800-luvulla eurooppalainen lääketiede ei ollut yhtään tehokkaampi parantaja kuin muutkaan lääketieteen muodot, mutta silti se levisi vahvasti kaikkialle maailmaan. Tämä liittyy lääketeollisuuden syntyyn sekä kapitalismin kehitykseen. Viimeisen konferenssipäivän aamuna olisin vielä halunnut kuulla Ritva Kyllin esitelmän Arktisen ympäristön muutoksesta ja alkuperäiskansoista, mutta harmikseni myöhästyin bussista, ja ehdin paikalle vasta juuri kun hän päätti esitelmänsä.

Viimeisen päivän keynote-luennoitsijana oli siis Gunlög Fur, joka piti erittäin mielenkiintoisen luennon ruotsin valtion ja saamelaisten suhteista, kolonialismista, saamelaisten toimijuudesta sekä rajojen vetämisestä. Kun Ruotsi alkoi entistä vahvemmin levittää valtaansa kohti pohjoista 1600-luvulla, saamelaisten omistusoikeutta maihinsa pidettiin selvänä, ja tämä jatkui läpi 1700-luvun. Kun Ruotsi ja Norja sopivat rajoistaan 1700-luvun lopulla. saamelaisilla oli tunnustettu asema erillisenä kansakuntana, jolla oli nautintaoikeus maihinsa. 1800-luvula kaikki alkoi kuitenkin muuttua. Tuolloin alkoi yleistyä ajattelu, että saamelaiset ovat nomadeja, jotka eivät voi omistaa maata, koska eivät edes ymmärrä, mitä se merkitsee. Vain maata viljelevällä voi olla siihen omistusoikeus. Tämä liittyi kiinteästi kansakunnan rakennusprojektiin. Saamelaisilla ja ruotsalaisilla ajateltiin olevan yhteinen historia, mutta siinä missä ruotsalaiset olivat kehittyvä ja sivistynyt kansakunta, saamelaiset olivat perinteen vankeja. Heidän kulttuurinsa ajateltiin kuuluvan menneisyyteen ja heidän kohtalonaan oli hävitä sivistyksen leviämisen myötä.

Fur kuitenkin osoitti luennossaan hyvin, että stereotypiat saamelaisista, tai alkuperäiskansoista yleensä, historiattomina, eristäytyneinä tai pysähtyneinä kansoina eivät pidä paikkaansa. Saamelaisilla on pitkä kosmopoliittinen historia ja he ovat vuosisatojen ajan olleet yhteydessä muiden kansojen kanssa. Heidän kulttuurinsa on elävä ja jatkuvassa muutoksessa siinä missä muutkin kulttuurit. Fur nosti esiin kaksi saamelaisnaista, Elsa Laula Renbergin (1877–1931) sekä Karin Stenbergin (1884–1969), jotka toivat omissa kirjoituksiissan esiin juuri näitä asioita.

Gunlög Fur nosti luennossaan hyvin esiin sitä, että on tärkeää tutkia alkuperäiskansojen historiaa, jotta voimme purkaa myyttiä niiden historiattomuudesta. Eikä vain tutkia sitä erillään kaikesta muusta, vaan integroida alkuperäiskansojen historia osaksi yleistä maailmanhistoriaa. Ihmiset ovat liikkuneet ja olleet yhteyksissä toisiinsa aina, ja harvoin on edes löydettävissä mitään neitseellistä ensikohtaamista. Alkuperäiskansoja on vaiennettu ja heidät jätetty sivuun historian narratiiveista, joten nyt on jo korkea aika tuoda esiin heidän historioitaan.

Kaiken kaikkiaan Oulun Hitu-päivät olivat erittäin antoisa konferenssi sekä ammatillisesti että sosiaalisesti. Kiitos siitä järjestäjille ja kaikille mukana olleille kollegoille!

Kuva: Sonja Tanhua

Myytti kolonialismista edistyksen tuojana

A group of European Christian missionaries in Benin pose with students in Porto-Novo, Benin. Illustration from the History of the Catholic Missions (1882).

Törmäsin vastikään eräässä yhteydessä jälleen kerran sitkeään ja yllättävän laajasti hyväksyttyyn myyttiin kolonialismista edistyksen tuojana. Moni sellainenkin, joka tuomitsee kolonialismin julmuudet, näyttää ajattelevan, että kehittiväthän kolonialistit sentään siirtomaidensa infrastruktuuria ja toivat länsimaista sivistystä. Tämä ajatus kertoo kuinka vahvasti kolonialistiset ajattelumallit elävät Suomessakin.

Ajatuskulku voi tuntua luonnolliselta eurosentrisestä näkökulmasta. Meillehän sivistys ja edistys ovat usein synonyymeja länsimaalaisuudelle. Itse asiassa tällaiset näkemykset ovat kuitenkin vain eurooppalaisen kolonialismin ja imperialismin ideologian toisintoa, jota meilläkin on toistettu oppikirjoista lähtien. Lähempi tarkastelu osoittaa niiden absurdiuden.

Eurooppalaisten kolonialismin kohteeksi joutuneet kansat eivät olleet vailla sivistystä, infrastruktuuria tai historiaa. Niillä oli omat yhteiskuntamuotonsa, jotka erosivat toisistaan monimutkaisuudessaan, mutta eivät olleet eri ”kehitystasoilla”, kuten asia yleensä ilmaistaan. Ihmiskunnan historia ei ole lineaarista kehitystä kohti länsimaalaistunutta täyttymystä.

Eurooppalainen kolonialismi jätti syvät jäljet kolonisoituihin yhteiskuntiin. Niiden uuden ajan historiaa on mahdotonta ymmärtää ilman kolonialismia. Siitä huolimatta niillä on pitkä historia myös ennen kolonialismia. Vaikka Euroopan ulkopuolisia kansoja on kutsuttu kansoiksi ilman historiaa, Eric R. Wolfin sinänsä uraauurtavan teoksen otsikkoa lainaten, eivät ne sitä olleet. Se että eurooppalaiset eivät tunne heidän historiaansa ei tee heistä historiattomia.

Eurooppalaisten löytöretket ja valloitukset eivät myöskään synnyttäneet kansainvälisiä verkostoja, vaikka laajensivatkin ja tihensivätkin niitä. Suurin osa Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa olivat jo vuosisatojen ajan olleet yhteydessä toisiinsa, ja niin ihmiset, asiat kuin ajatuksetkin levisivät paikasta toiseen. Amerikoiksi myöhemmin nimetyillä mantereilla puolestaan oli oma verkostonsa.

Vaikutteet ovat aina levinneet muun muassa valloitusten kautta, mutta valloitus ei ole edellytys vaikutteiden leviämiselle. Siksikin on erikoista ajatella, että eurooppalaiset keksinnöt eivät olisi voineet levitä myös muun kanssakäymisen kautta. Toisaalta on muistettava aina myös se, että eurooppalaiset ovat olleet vaikutteiden siirtymisessä historian saatossa niin saavana kuin antavanakin osapuolena.

Ideologian tasolla kolonialismi oikeutettiin ensin erityisesti kristinuskon levittämisellä, myöhemmin laajemminkin eurooppalaisen sivistyksen levittämisellä barbaareina pidettyjen kansojen keskuuteen. Taustalla oli siis ajatus eurooppalaisten paremmuudesta ja eurooppalaisen kulttuurin universaaliudesta.

Kolonisoiduista kansoista myytti kolonialismista edistyksen tuojana tekee lapsia, joille eurooppalaisten on isällisesti opetettava, kuinka heidän tulisi elää. Eikä tämä ajatus ole mihinkään kadonnut, vaan siihen törmää edelleen niin sanottua globaalia etelää koskevissa puheenvuoroissa.

Samalla tavalla edelleen ajoittain kuulee joitain ihmisiä, ihmisryhmiä tai valtioita kehuttavan siitä, että nämä ovat länsimaistuneet. Taustalla ei välttämättä ole rasistista tarkoitusta, vaan länsimaalaisuutta on totuttu pitämään synonyyminä edistyksellisyydelle, mitä se kulloinkin tarkoittaa. Ajatus on siitä huolimatta rasistinen ja holhoava.

Eurooppalaisten kolonisoimat kansat eivät tarvinneet kolonialismia, eivätkä he siitä hyötyneet. Toki kolonialismilla saattoi olla positiivisiakin vaikutuksia ainakin joidenkin paikallisten elämään, mutta kolonialismissa on kuitenkin kyse järjestelmällisestä riistosta. Sivistyksen ja edistyksen nimissä on myös hävitetty valtava määrä kulttuuriperintöä, niin aineellista kuin aineetontakin.

Käytännön tasolla ilmiö on toki monimutkaisempi, eivätkä kolonialistien ja kolonisoitujen suhteet ole olleet mitenkään suoraviivaisia tai mustavalkoisia. Alistaminen ei ole ollut täydellistä eivätkä kolonisoidut vailla toimijuutta. Kuitenkin kolonialismi perustuu viime kädessä aina siihen, että emämaa pyrkii käyttämään hyväkseen siirtomaiden luonnonvaroja ja työvoimaa.