Historiantutkimuksen päivät Oulussa 24.-26.10.2019

Kuvat Marko Jousteen ja Gunlög Furin esitysten dioista

Viidettä kertaa järjestetyt historiantutkimuksen päivät pidettiin tänä vuonna Oulussa 24.–26.10.2019 Tässä tekstissä joitain mietteitä erityisesti blogin teeman kannalta olennaisista sessioista.

Tuttavallisemmin Hitu-päivinä tunnetulla konferenssilla ei ole erityistä teemaa, sillä tarkoituksena on koota aina joka toinen vuosi pidettävään tapahtumaan mahdollisimman laajasti suomalaisia tai Suomessa työskenteleviä historian tutkijoita. Keynote-puhujien valinnat kuitenkin luonnollisesti vaikuttavat jonkin verran siihen, millaisia esityksiä konferenssiin tarjotaan, ja tällä kertaa yksi niistä käsitteli alkuperäiskansoja ja kolonialismia. Luennon piti Linné yliopiston kulttuuritieteiden laitoksen professori Gunlög Fur, joka on tutkimuksissaan käsitellyt kolonialismia, kulttuurien kohtaamisia, sukupuolta sekä rajojen vetämisen merkitystä kulttuureille ja yksilöille. Palaan Furin esitelmään hieman myöhemmin.

Ensimmäisenä konferenssipäivänä järjestettiin erittäin mielenkiintoinen sessio kolttasaamelaisten historiasta Jaakko Sverloffin elämän kautta. Sverloff syntyi vuonna 1894 Suonikylässä Kuolan niemimaan länsiosassa, joka Petsamon rauhassa 1920 liitettiin osaksi Suomea. Hän eli pitkän ja vaiherikkaan elämän, jonka aikana hän ehti palvella asevelvollisena Venäjän armeijassa ensimmäisessä maailmansodassa, todistaa helmikuun vallankumousta Pietarissa, sotia jälleen värvättynä punaisia vastaan taistelleissa Kenraali Millerin joukoissa Venäjän sisällissodassa, toimia vuosikymmeniä kolttien luottamusmiehenä ja olla siinä roolissa vahvasti mukana myös kolttien evakko- ja uudelleenasutustoiminnassa Suomen menetettyä Petsamon Venäjälle jatkosodan jälkeen.

Sverloffia haastateltiin lukuisia kertoja vuosikymmenien aikana ja hän jätti näin jälkeensä ainutlaatuisen suullisen perimätiedon aineiston. Se sisältää niin tarinoita kuin laulujakin sekä suomeksi että kolttasaameksi. Sessiossa ensin Markus Juutinen kertoi Sverloffin urasta upseerina Venäjän armeijassa, minkä jälkeen Marko Jouste puhui historiallisesta muistitiedosta Sverloffin lauluissa. Jouste myös totesi, että käytännössä kaikki kolttasaamelaisten siidat ovat joutuneet valtioiden rajojen halkaisemiksi. Tämän jälkeen Sonja Tanhua puhui esitelmässään Sverloffin toiminnasta kolttien kyläpäällikkönä vuosina 1939–1968 sekä laajemmin kolttasaamelaisten kyläkokousjärjestelmästä, ja lopuksi Veli-Pekka Lehtola puhui yleisemmin kulttuurisista tulkeista, jollainen Sverloffkin oli. Sessio sisälsi paljon mielenkiintoista ja ainakin minulle osittain uutta tietoa erityisesti kolttasaamelaisten lauluperinteestä sekä heidän yhteisöjensä hallintomallista.

Toisen konferenssipäivän aamuna järjestettiin sessio, jossa itsekin lopulta päädyin pitämään esitelmäni, kun alkuperäinen sessioni peruttiin. Session varsinainen teema oli suomalaisten kohtaamiset kolonialistisen maailman kanssa. Siinä Leila Koivunen puhui ensin1900-luvun alussa maailmaa kiertäneestä ja Suomessakin vierailleesta Australian aboriginaalien näyttelystä ja sen vastaanotosta. Hän osoitti esitelmässään, miten esitystä mainostettaessa ja siitä uutisoitaessa annetut rasistiset stereotypiat omaksuttiin Suomessa hyvin kritiikittömästi. Tämän jälkeen Raita Merivirta esitelmöi Anni Swanin jatkokertomuksesta uutisasukkaana Australiassa (1926) sekä siihen pohjautuneesta kirjasta Arnellin perhe. Myös tässä teoksessa toistetaan monia rasistisia stereotyyppejä aboriginaaleista. Teoksessa toki tuomitaan brittiläisen kolonialismin julmuudet, mutta suomalaiset uudisasukkaat kuvataan viattomina. Kolmannessa esitelmässä Timo Särkkä puhui C.T. Erikssonista, kruunuhakalaisen työläiskodin pojasta, joka päätyi eteläiseen Afrikkaan vuonna 1895 ja eli siellä kuolemaansa saakka vuonna 1940. Eriksson oli vahvasti mukana brittiläisen siirtomaavallan luomisessa alueella.

Sessiossa kommentaattorina toiminut Gunlög Fur huomautti, että kolonialismilla on aina erilaisia paikallisia ja ajallisia variaatioita, mutta kova ydin on yleensä samankaltainen. Tarvitaankin juuri vertailevaa kolonialismin tutkimusta, jossa on syytä ottaa huomioon myös kansakunnat, jotka ovat olleet jollain tavalla osallisina, vaikka niillä ei olisikaan ollut omia siirtomaita. Kuten Fur totesi kommentissaan, ottaessaan toimijuutensa kolonialistisessa maailmassa suomalaiset ikään kuin valitsivat puolensa. Ajoittaisesta kritiikistä huolimatta tämä puoli oli yleensä kolonialistien puoli. Tässä sessiossa myös Sonja Tanhua esitti kommentissaan tärkeän huomion siitä, että on syytä tutkia enemmän myös suomalaista kolonialismia Saamenmaalla.

Myös monissa muissa sessioissa käsiteltiin näitä teemoja. Janne Lahti vertaili esitelmässään kiinnostavalla tavalla asuttajakolonialismia Yhdysvaltojen lännessä sekä Saksan Lounais-Afrikassa tuoden esiin erityisesti naisten roolia kunniallisuuden tuojina. Markku Hokkanen puolestaan käsitteli lääketieteen historiaa ja kolonialismia 1800-luvulla. Hän esitti kiinnostavan huomion, jonka mukaan 1800-luvulla eurooppalainen lääketiede ei ollut yhtään tehokkaampi parantaja kuin muutkaan lääketieteen muodot, mutta silti se levisi vahvasti kaikkialle maailmaan. Tämä liittyy lääketeollisuuden syntyyn sekä kapitalismin kehitykseen. Viimeisen konferenssipäivän aamuna olisin vielä halunnut kuulla Ritva Kyllin esitelmän Arktisen ympäristön muutoksesta ja alkuperäiskansoista, mutta harmikseni myöhästyin bussista, ja ehdin paikalle vasta juuri kun hän päätti esitelmänsä.

Viimeisen päivän keynote-luennoitsijana oli siis Gunlög Fur, joka piti erittäin mielenkiintoisen luennon ruotsin valtion ja saamelaisten suhteista, kolonialismista, saamelaisten toimijuudesta sekä rajojen vetämisestä. Kun Ruotsi alkoi entistä vahvemmin levittää valtaansa kohti pohjoista 1600-luvulla, saamelaisten omistusoikeutta maihinsa pidettiin selvänä, ja tämä jatkui läpi 1700-luvun. Kun Ruotsi ja Norja sopivat rajoistaan 1700-luvun lopulla. saamelaisilla oli tunnustettu asema erillisenä kansakuntana, jolla oli nautintaoikeus maihinsa. 1800-luvula kaikki alkoi kuitenkin muuttua. Tuolloin alkoi yleistyä ajattelu, että saamelaiset ovat nomadeja, jotka eivät voi omistaa maata, koska eivät edes ymmärrä, mitä se merkitsee. Vain maata viljelevällä voi olla siihen omistusoikeus. Tämä liittyi kiinteästi kansakunnan rakennusprojektiin. Saamelaisilla ja ruotsalaisilla ajateltiin olevan yhteinen historia, mutta siinä missä ruotsalaiset olivat kehittyvä ja sivistynyt kansakunta, saamelaiset olivat perinteen vankeja. Heidän kulttuurinsa ajateltiin kuuluvan menneisyyteen ja heidän kohtalonaan oli hävitä sivistyksen leviämisen myötä.

Fur kuitenkin osoitti luennossaan hyvin, että stereotypiat saamelaisista, tai alkuperäiskansoista yleensä, historiattomina, eristäytyneinä tai pysähtyneinä kansoina eivät pidä paikkaansa. Saamelaisilla on pitkä kosmopoliittinen historia ja he ovat vuosisatojen ajan olleet yhteydessä muiden kansojen kanssa. Heidän kulttuurinsa on elävä ja jatkuvassa muutoksessa siinä missä muutkin kulttuurit. Fur nosti esiin kaksi saamelaisnaista, Elsa Laula Renbergin (1877–1931) sekä Karin Stenbergin (1884–1969), jotka toivat omissa kirjoituksiissan esiin juuri näitä asioita.

Gunlög Fur nosti luennossaan hyvin esiin sitä, että on tärkeää tutkia alkuperäiskansojen historiaa, jotta voimme purkaa myyttiä niiden historiattomuudesta. Eikä vain tutkia sitä erillään kaikesta muusta, vaan integroida alkuperäiskansojen historia osaksi yleistä maailmanhistoriaa. Ihmiset ovat liikkuneet ja olleet yhteyksissä toisiinsa aina, ja harvoin on edes löydettävissä mitään neitseellistä ensikohtaamista. Alkuperäiskansoja on vaiennettu ja heidät jätetty sivuun historian narratiiveista, joten nyt on jo korkea aika tuoda esiin heidän historioitaan.

Kaiken kaikkiaan Oulun Hitu-päivät olivat erittäin antoisa konferenssi sekä ammatillisesti että sosiaalisesti. Kiitos siitä järjestäjille ja kaikille mukana olleille kollegoille!

Kuva: Sonja Tanhua