Historiantutkimus, rasismi ja dekolonisaatio

Kuva: Bryan Helfrich, Wikimedia Commons

Minneapolislainen poliisi Derek Chauvin tappoi tummaihoisen George Floydin 25.5.2020 painamalla polvellaan hänen niskaansa lähes yhdeksän minuutin ajan huolimatta siitä, että Floyd toistuvasti sanoi, ettei pysty hengittämään. Tapaus oli yksi lisä Yhdysvaltain poliisin mustaan väestöön kohdistavan väkivallan pitkässä ja synkässä historiassa. Muun muassa Black Lives Matter -järjestö on kampanjoinut tätä vastaan jo vuosia, mutta nyt George Floydin kuolema on synnyttänyt kenties ennennäkemättömän protestiaallon niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmassa. Protestit ovat levinneet myös Suomeen, ja suomalaiset antirasistiset aktivistit ovatkin jo toivoneet tämän olevan rasismin vastaisen kamppailun Me Too -hetki.

Protestit ovat muodostuneet monen muun asian ohella myös kamppailuksi historiasta ja muistamisen politiikasta. Bristolissa protestoijat kaatoivat ja upottivat kanavaan orjakauppias Edward Colstonin patsaan. Yhdysvalloissa puolestaan on kaadettu useita Kristoffer Kolumbuksen sekä Etelävaltioiden johtajien patsaita. Muistomerkit eivät ole koskaan neutraaleja, vaan ne ovat osa historiapolitiikkaa. Siksi on luonnollista, että niihin liittyy myös poliittisia kamppailuja. Kyse on perinteisen eurosentrisen narratiivin haastamisesta. Siitä, kenen ääni tuule kuulluksi.

Akateeminen historiantutkimus ei voi olla muusta yhteiskunnasta irrallinen saareke. Meidän tutkijoiden on tärkeää käsitellä rasismin ja historiankirjoituksen suhdetta. Aihe on kuitenkin valtavan laaja, eikä yhdessä blogitekstissä voi kuin vähän raapaista pintaa. Sen vuoksi päätin tässä vain kirjata ylös muutamia ajatuksia historiantutkimuksen ja -kirjoituksen dekolonisaatiosta, joka auttaa ymmärtämään ja purkamaan niiden eurosentrisyyttä ja rasismia. Toivottavasti voin palata aiheeseen myöhemmin laajemmin. Tätä tekstiä innoitti myös Dr. Leonardo Custódion pitämä luento ”What does ’Decolonization’ Mean to You?” Tampereen yliopistossa lokakuussa 2019.

Historiantutkimuksen dekolonisaatio

Historiaa on kirjoitettu ja paljon useammin siirretty suullisena perinteenä eteenpäin niin kauan, kun ihmisiä on ollut olemassa, mutta akateeminen historiankirjoitus sellaisena, kuin sen nyt tunnemme, syntyi 1800-luvun Euroopassa. Historiankirjoitus on siitä lähtien ollut hyvin Eurooppa-keskeistä. Koko historiankirjoituksen kaanon on lähes yksinomaan valkoisten ja enimmäkseen miesten kirjoittamaa, ja näkökulma on vahvasti niin sanotussa globaalissa pohjoisessa. Vaikka Eurooppaa käsittelevä historiankirjoitus on enenevissä määrin kiinnittänyt huomiota alempien yhteiskuntaluokkien historiaan, vähemmistöjä on käsitelty vielä hyvin vähän. Muita maanosia käsitellään lähinnä kolonialismin ja globalisaation kautta, ja silloinkin toimijoina ovat pääasiassa eurooppalaiset. Tarvitaan siis historiantutkimuksen dekolonisaatiota.

Mitä dekolonisaatio sitten tarkoittaa? Sen avaaminen täytyy aloittaa termien määrittelyllä. Kolonialismi tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että joku valtio tai valtakunta (empire) alistaa toisen poliittisesti ja/tai taloudellisesti toisen alueen ja sen asukkaat. Kyseessä on aina alistussuhde ja siihen liittyy aina taloudellista riistoa. Koloniaalisuus (coloniality) on laajempi termi. Nelson Maldonado-Torresin mukaan se viittaa kolonialismin myötä syntyneisiin valtarakenteisiin, jotka määrittävät kulttuuria, työtä, tiedontuottamista sekä ihmisten ja kansojen välisiä suhteita ohi ja yli siirtomaavaltojen hallinnollisen vallan.

Tähän liittyen Aníbal Quijano loi vallan koloniaalisuuden käsitteen (coloniality of power), jota on kehittänyt eteenpäin mm. Walter D. Mignolo. Vallan koloniaalisuudessa olennaista on rodullistamisen prosessi, jossa ihmiset luokitellaan ja jaetaan ryhmiin ”rodun”, etnisyyden tai kulttuurin perusteella.

Koloniaalisuus ei katoa siirtomaavallan purkautumisen myötä, vaan sitä ylläpidetään ja uusinnetaan jatkuvasti kulttuurituotteissa, akateemisessa maailmassa, arkijärjessä, ihmisten omakuvassa sekä kuvassa toisista. Elämme ja hengitämme koloniaalisuutta jatkuvasti. Tämä koskee myös historiankirjoitusta ja opetusta. Jamaikalla syntynyt englantilainen entinen jalkapalloilija John Barnes tiivisti asian Twitterissä erinomaisesti. Hän kasvoi mustana poikana maassa, jonka väestö on pääosin tummaihoista, ja mitä hän oppi historiasta? Sen, että saksalaiset ovat pahoja, ja Britannia toi hyväntahtoisesti ja altruistisesti sivistyksen ja kulttuuriin muuhun maailmaan, mistä pitäisi olla kiitollinen.

Dekolonisaatio tarkoittaa koloniaalisten rakenteiden purkamista. Historiantutkimuksessa se voi tarkoittaa sitä, että puretaan ajatusta eurooppalaisen historian universaaliudesta, tuodaan esiin ei-eurooppalaisia tai eurooppalaiseen vähemmistöön kuuluvia toimijoita ja tutkitaan heitä heidän omista lähtökohdistansa, ei ainoastaan suhteessa eurooppalaisiin tai reagoimassa näiden toimiin. Samalla on syytä irrottautua länsimaisesta kaanonista ja tuoda esiin niin sanotun globaalin etelän näkökulmia. Tämän tulisi ulottua myös kouluopetukseen.

Myös akateeminen tieto on syytä kontekstualisoida. Vaikka sen arvoa ei voi kiistää, täytyy muistaa, että sekään ei ole neutraalia vaan tiettyjen länsimaisten konventioiden mukaan tuotettua. Myös muunlainen tieto voi olla yhtä lailla arvokasta. Anna Pöysä on kirjoittanut ansiokkaassa blogitekstissään tästä aiheesta enemmän.

Myös historiantutkimuksen lähteitä voidaan lukea dekoloniaalisesti. Se tarkoittaa sitä, että pyritään purkamaan koloniaalinen epistemologia, joka lähteistä välittyy. Tutkija Gonzalo Lamana puhuu kaksoisstrategiasta, joiden avulla voi vastustaa lähdeaineistosta välittyvää alkuperäiskansojen eksotisointia ja poispyyhkimistä, jotka puolestaan ovat keskeisiä koloniaalisen hallinnan välineitä. Mikäli vastataan eksotisointiin painottamalla ihmisten samanlaisuutta, tullaan samalla tukeneeksi ajatusta eurooppalaisuuden universaaliudesta. Jos taas korostetaan kulttuurieroja, tullaan helposti toiseuttaneeksi alkuperäiskansat, jotka pystyvät toimimaan vain oman kulttuurinsa ahtaissa puitteissa. Juuri siksi tarvitaan kaksoisstrategiaa.

Lamanan mukaan tulee toisaalta tarkastella alkuperäiskansojen toimintaa heidän oman kulttuurinsa ehdoilla eikä vain valloittajien näkökulmasta. Tähän viittaa kulttuurierojen esiintuominen. Alkuperäiskansojen maailmankuva poikkesi eurooppalaisesta, joten myös heidän motiivinsa ja tapansa ymmärtää maailmaa poikkesivat. Samalla täytyy kuitenkin myös ”de-oksidentalisoida” valloittajat, eli hylätä usein implisiittinen ajatus eurooppalaisesta universaaliudesta. Näin muistamme, että eurooppalaisetkin kulttuurit ovat nimenomaan omaleimaisia kulttuureita, eivätkä mikään universaali normi. Samalla on muistettava, että niin eurooppalaiset kuin alkuperäiskansojenkin kulttuurit ovat jatkuvassa liikkeessä.

Dekolonisaatio ei ole metafora

Tämä kaikki on tärkeää, mutta kuten Eve Tuck ja K. Wayne Yang toteavat, dekolonisaatiosta ei pitäisi tehdä pelkkää metaforaa. Vaikka tavoitteet voivat olla kannatettavia, dekolonisaation muuttaminen pelkäksi metaforaksi mahdollistaa taktiikan, jota Tuck ja Yang kutsuvat asuttajakolonialistien siirroiksi kohti viattomuutta (moves to innocence). Kirjoittajat muistuttavat, ettei dekolonisaation kuulukaan olla helppoa, mukavaa ja lohdullista. Sen sijaan se on väistämättä vaikeaa ja hermostuttavaa. Dekolonisaatio ei koskaan tapahdu huomaamatta. Kyse on siitä, ovatko kolonialismista hyötyvät valmiita luopumaan vallastaan, etuoikeuksistaan ja (ryöstetyistä) maistaan. Dekolonisaation metaforisointi mahdollistaa status quon jatkumisen ilman, että valtasuhteet muuttuvat tai kolonisoitujen asema kohenee.

Pari kollegaani oli viime vuonna Kanadassa konferenssissa. Siellä on jo pitkään ollut tapana, että jo konferenssiohjelmassa kerrotaan, minkä alkuperäiskansan mailla tapahtuma järjestetään, ja moni esitelmän pitäjä kiittää esitelmänsä aluksi kyseisiä kansoja siitä, että saavat pitää siellä esitelmäänsä. Tämä on ilman muuta hieno tapa, joka jo itsessään merkitsee jotain. Tuckin ja Yangin hengessä on kuitenkin kysyttävä, johtaako tämä lopulta mihinkään. Ikään kuin tunnustetaan, että ollaan alkuperäiskansoilta ryöstetyillä mailla, mutta ollaanko valmiita edes neuvottelemaan maiden palauttamisesta heille, joille ne kuuluvat.

Iso osa Kanadan pinta-alasta on niin sanottua luovuttamatonta maata (unceded land), josta alkuperäiskansat eivät ole missään rauhansopimuksessa luopuneet, mutta joka on heiltä viety silti. Yhä edelleen Kanadassa rakennetaan öljyputkea juuri tällaiselle luovuttamattomalle Wetʼsuwetʼen-kansan maalle ja pyritään väkivaltaisesti tukahduttamaan sitä vastustavat protestit. Dekolonisaatiossa on kuitenkin kyse juuri kolonialististen ja koloniaalisten rakenteiden purkamisesta myös konkreettisesti, ei vain symbolisesti. Tässä on vielä valtavasti tekemistä.

Kirjallisuus

Lamana, Gonzalo (2008), Domination without Dominance: Inca-Spanish Encounters in Early Colonial Peru (Durham and London: Duke University Press).

Maldonado-Torres (2007), "On the Coloniality of Being", Cultural Studies 21: :2, 240–270.

Mignolo, Walter D. (2000), Local Histories/Global Designs: Coloniality, Subaltern Knowledges, and Border Thinking (Princeton: Princeton University Press).

Pöysä, Anna (2016), “Dekolonisoi mielesi!” [https://annapoysa.wordpress.com/2016/03/03/dekolonisoi-mielesi/], viitattu 16.6.2020.

Tuck, Eve & K. Wayne yang (2012), “Decolonization is not a Metaphor”, Decolonization: Indigeneity, Education and Society 1:1, 1–40.

Alkuperäiskansojen väestökato Espanjan siirtomaissa

Codex Florentinus, kirja XII, folio 54. Kuva: Wikimedia Commons.

Ihmiskunnan historia tuntee lukuisia toinen toistaan tuhoisampia kulkutautiepidemioita ja -pandemioita. Kaikki ovat varmasti kuulleet mustasta surmasta, 1300-luvulla riehuneesta paiseruttopandemiasta, joka tappoi joidenkin arvioiden mukaan jopa kolmanneksen Euroopan väestöstä. Vuosina 1918–19 riehunut espanjantauti puolestaan tappoi enemmän ihmisiä kuin ensimmäinen maailmansota, eri arvioiden mukaan 30–100 miljoonaa ihmistä.

Suhteellisesti pahin kulkutautiepidemioiden aiheuttama väestökatastrofi lienee kuitenkin Amerikan mantereen kolonisaatiota seurannut ennestään tuntemattomien tautien leviäminen mantereelle. Manner oli ollut eristyksistä muusta maailmasta tuhansien vuosien ajan, eikä sen väestö ollut osallinen Euraasian ja Afrikan tautikierrossa. Yksi selitys kulkutautien vähäisyydelle saattaa olla myös kotieläinten pidon vähäisyys. Tästä syystä espanjalaisten mukanaan tuomat tartuntataudit, muun muassa isorokko, tuhkarokko, pilkkukuume, influenssa ja monet muut, aiheuttivat niin suurta tuhoa.

On arvioitu, että mantereen alkuperäisväestön väkiluku romahti espanjalaisten saapumista seuraavien noin sadan vuoden aikana peräti 85–90 %. Tämä on toki vain valistunut arvaus, mutta joka tapauksessa väestökato oli valtava. Taudit eivät tulleet hetkessä, vaan useina toisiaan seuranneina epidemia-aaltoina, jotka jatkuivat siihen asti, että väestön vastustuskyky oli kehittynyt riittävästi.

Arviot mantereen väkiluvusta ennen Kolumbuksen saapumisesta ovat vaihdelleet valtavasti, alle kymmenestä miljoonasta yli sataan miljoonaan, eikä tarkkaa lukua ole koskaan mahdollista saada selville. Yleisimmin arviot kuitenkin vaihtelevat välillä 40–55 miljoonaa. Arviot alkuperäiskansojen väkiluvusta 1600-luvlla vaihtelevat myös, mutta huomattavasti vähemmän. Tuolta ajalta on jo olemassa lukuisia väestölaskentoja, joiden pohjalta tehdyt arviot ovat vakaammalla pohjalla. Yleisimmin esitetty arvio on, että 1600-luvun alkupuoliskolla Amerikan alkuperäiskansojen yhteenlaskettu väkiluku oli enää noin 6 miljoonaa. Epidemiat eivät päättyneet tähän, vaan jatkuivat pitkälle 1900-luvulle saakka erityisesti alueilla, joille eurooppalaiset saapuivat myöhemmin. Vielä nykyäänkin alkuperäiskansat ovat erityisen haavoittuvaisia kulkutautiepidemioille, koska heidän pääsynsä terveydenhuollon piiriin on usein rajoitettua.

Valtavalle väestökadolle oli monia muitakin syitä. Valloitussodissa ja niitä seuranneissa väkivaltaisuuksissa kuoli runsaasti ihmisiä, mutta se selittää väestökadosta vain pienen osan. Sotia ja valloitusta seurasi siirtomaayhteiskunnan rakentaminen ja alkuperäiskansojen valjastaminen työvoimaksi, jolla oli tuhoisa vaikutus alkuperäiskansojen yhteisöille. Ilman viruksia ja bakteereja tuho ei kuitenkaan olisi ollut lähellekään samassa mittakaavassa. Tämä ei kuitenkaan vapauta valloittajia vastuusta.

Italialainen maantieteilijä Massimo Livi Bacci on esittänyt (2008), että niin suuren mittakaavan demografinen katastrofi ei ollut tautien väistämätön seuraus, vaan sen aiheutti biologisten tekijöiden sekä inhimillisen toiminnan yhteisvaikutus. Suuret väestösiirrot, tuotantotapojen uudelleenjärjestelyt, kova työ usein pakotettuna sekä puuttuminen perheiden ja yhteisöjen rakenteisiin pahensivat kuolleisuutta. Tätä väitettä tukee se, että Espanjan siirtomaissa ei ole havaittavissa yhtä väestökadon mallia, vaan useita erilaisia paikallisia malleja.

Espanjalaisvalloittajien tavoitteena ei toki ollut alkuperäiskansojen hävittäminen, sillä he halusivat valjastaa nämä työvoimakseen. Kuitenkin he pyrkivät yleensä lyhytnäköisesti saamaan näistä kaiken irti mahdollisimman nopeasti, joten he eivät myöskään ryhtyneet kovin tehokkaisiin toimiin näiden suojelemiseksi.

Usein on oletettu, että alkuperäisväestöt lamaantuivat ja passivoituivat tautien kylväessä tuhoa heidän keskuudessaan. Tuntemattomalta tappajalta oli vaikea suojautua, ja tautien osuminen juuri alkuperäiskansoihin paljon espanjalaisia tehokkaammin herättivät ajatuksen, että espanjalaisten Jumala oli heidän omia jumaliaan voimakkaampi. Tämä näkemys perustuu kuitenkin enemmän eurooppalaisten ennakkoluuloihin alkuperäiskansoista taikauskon ja perinteiden kahlehtimina kansoina kuin todellisuuteen.

Varmasti suuri väestökatastrofi lamaannutti osan, mutta monet yhteisöt ja yksilöt pyrkivät kuitenkin myös aktiivisesti torjumaan tauteja sen tiedon varassa, mikä heillä niiden leviämisestä oli. Selviytymiskeinoihin kuuluivat muun muassa korkea syntyvyys, spontaanit muuttoliikkeet, yhteisön sisäisen solidaarisuuden vahvistaminen sekä uudet liittosuhteet ja solidaarisuuden ulottaminen myös oman yhteisön ulkopuolelle. Nämä keinot eivät tuhonneet taudinaiheuttajia, mutta saattoivat vaimentaa iskua, pienentää kuolleisuutta ja auttaa yhteisöä kestämään kriisin keskellä.

Kirjallisuus:

Massimo Livi Bacci, Conquest: The Destruction of the American Indios, translated by Carl Ipsen (Polity Press: Cambridge 2008).