Kuningatar Elisabethin kuolema ja brittiläisen imperiumin perintö

Brittijoukkojen kiduttamaksi joutunut mau-mau-veteraani Muthoni Mathenge kotonaan. Kuva Eutycas Muchiri.

Kuningatar Elisabethin kuolema on herättänyt monenlaisia reaktioita ympäri maailmaa. Samalla kun yhdet surevat, erityisesti Britannian entisissä siirtomaissa monet juhlivat. Euroopassa tämä ”haudalla tanssiminen” on herättänyt moraalista tuohtumusta, mikä on osoitus lähinnä historian valkopesun voimasta. Britannia on uhrien määrässä laskettuna mahdollisesti jopa verisin maailmanhistorian suurvalloista, eikä tiliä menneisyyden kanssa ole juuri tehty.

Mitään kovin tarkkoja arvioita imperiumin uhriluvusta on mahdotonta esittää, mutta esimerkkejä Britannian kolonialismin julmuudesta on lukuisia. Esimerkiksi pelkästään Intian nälänhädissä kuoli 1800- ja 1900-luvuilla kymmeniä miljoonia ihmisiä. Taustalla oli tietysti satojen epäonnistumisia, mutta suurin syy ei ollut ruoan puute vaan sen epätasa-arvoinen jakautuminen. Brittihallinnon toimet olivat osaltaan suoraan aiheuttamassa nälänhätiä, ja sen toimettomuus niiden puhjettua pahensi tilannetta huomattavasti. Britit antoivat miljoonien ihmisten kuolla, vaikka olisivat voineet sen estää.

Suuri osa brittiläisen imperiumin rikoksista tapahtui tietysti ennen Elisabethin nousua valtaan, mutta eivät kaikki. Samana vuonna kuin Elisabeth II nousi kuningattareksi, Keniassa puhkesi kapina siirtomaavallasta vapautumiseksi. Mau-mau-kapina syttyi pääasiassa kikujujen johdolla, mutta sitä tukivat myös merut ja embut, ja mukana oli muidenkin etnisyyksien edustajia. Taustalla oli ennen kaikkea maakysymys. Valkoiset uudisasukkaat pitivät hallussaan parhaita maita ja paikallisväestö oli ahtaalla. Brittivallan vastareaktio oli julma. Kymmeniä, pahimpien arvioiden mukaan satoja tuhansia ihmisiä kuoli, ja satoja tuhansia, ehkä yli miljoona suljettiin keskitysleireihin, joissa olot olivat hirveät.

Vähintään tuhansia ihmisiä kidutettiin julmasti ensin tietojen saamiseksi ja myöhemmin jotta heidät saataisiin vannomaan uskollisuutta Britannialle. Kidutusmetodeihin kuului hakkaamista, seksuaalista väkivaltaa, korvien irtileikkaamisia, ihmisten polttamista elävältä, tärykalvojen polttamista tupakalla, kastrointia ym. julmuuksia. Kikujuja ja muita kansoja rangaistiin kollektiivisesti, koska Britannia halusi pitää kaikin keinoin kiinni Keniasta, jossa paljon brittiläisiä uudisasukkaita.

On totta, että Elisabethilla ei ollut muodollista valtaa, mutta hänellä oli roolinsa kolonialismin pitkittämisessä ja sitä vastustaneiden liikkeiden tukahduttamisessa. Nimenomaan imperiumiin liittyvissä asioissa kuningattarella oli kyllä epämuodollista valtaa, ja hän halusi takertua imperiumiinsa ja estää siirtomaiden vapautumisen. Sillä oli merkitystä historian kululle.

Lisäksi monarkki on ennen kaikkea imperiumin symboli ja edelleen monien entisten siirtomaiden valtionpäämies. Elisabeth kieltäytyi loppuun asti sitkeästi tunnustamasta tai pahoittelemasta imperiuminsa tekemiä vääryyksiä. Viimeksi tänä vuonna Kanadan alkuperäiskansojen neuvoston (Assembly of First Nations) johtaja RoseAnne Archibald pyysi prinssi Charlesin välityksellä kuningatarta pyytämään anteeksi anglikaanisen kirkon johtajan ominaisuudessa alkuperäiskansoihin kuuluneille lapsille tarkoitetuissa kouluissa tapahtunutta assimilaatiota ja kansanmurhaa, mutta Charles kieltäytyi. Pyyntö ei ollut ensimmäinen laatuaan eikä tullut yllätyksenä, vaan Elisabeth oli siitä tietoinen. Paavi Franciscus sen sijaan esitti anteeksipyynnön katolisen kirkon puolesta.

Elisabeth II ei ainoastaan kieltäytynyt anteeksipyynnöistä ja hyvityksistä, vaan pyrki elinaikanaan nimenomaan ylläpitämään brittiläisen imperiumin perintöä. Ja se toimii. Brittien suhtautuminen imperiumiinsa on myönteisempää kuin suurimmassa osassa entisistä siirtomaavalloista. 32 % Briteistä on ylpeitä imperiumista, 33 % uskoo, että kolonialismi hyödytti kolonisoituja (tästä myytistä olen kirjoittanut aiemmin), ja 27 % toivoisi, että heillä olisi yhä imperiumi. Tämä on luonnollisesti räikeässä ristiriidassa sen kanssa, miten asiat ainakin valtaosassa entisistä siirtomaista nähdään. Tämän takia ei ole yllättävää, että britit kauhistelevat aiemmin alistamiensa kansojen reaktioita kuningattaren kuolemaan, mutta historiatonta se on.

Ihmisen kuolema on toki aina tragedia omaisille, ja jokainen on oikeutettu suremaan kuningattaren kuolemaa. Monarkki ei kuitenkaan koskaan ole vain yksityishenkilö, vaan instituutio, jonka elämä ja kuolema ovat läpeensä poliittisia ilmiöitä. Harva vaati liettualaisia suremaan Mihail Gorbatšovia tai unohtamaan hänen kuoltuaan sen, kuinka hänen käskystään pyrittiin verisesti estämään Liettuan itsenäistyminen. Ei-eurooppalaisilta kansoilta ei myöskään pidä vaatia vastaavaa Elisabethin tapauksessa.