Tuesday, June 16, 2020

Historiantutkimus, rasismi ja dekolonisaatio

Kuva: Bryan Helfrich, Wikimedia Commons

Minneapolislainen poliisi Derek Chauvin tappoi tummaihoisen George Floydin 25.5.2020 painamalla polvellaan hänen niskaansa lähes yhdeksän minuutin ajan huolimatta siitä, että Floyd toistuvasti sanoi, ettei pysty hengittämään. Tapaus oli yksi lisä Yhdysvaltain poliisin mustaan väestöön kohdistavan väkivallan pitkässä ja synkässä historiassa. Muun muassa Black Lives Matter -järjestö on kampanjoinut tätä vastaan jo vuosia, mutta nyt George Floydin kuolema on synnyttänyt kenties ennennäkemättömän protestiaallon niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmassa. Protestit ovat levinneet myös Suomeen, ja suomalaiset antirasistiset aktivistit ovatkin jo toivoneet tämän olevan rasismin vastaisen kamppailun Me Too -hetki.

Protestit ovat muodostuneet monen muun asian ohella myös kamppailuksi historiasta ja muistamisen politiikasta. Bristolissa protestoijat kaatoivat ja upottivat kanavaan orjakauppias Edward Colstonin patsaan. Yhdysvalloissa puolestaan on kaadettu useita Kristoffer Kolumbuksen sekä Etelävaltioiden johtajien patsaita. Muistomerkit eivät ole koskaan neutraaleja, vaan ne ovat osa historiapolitiikkaa. Siksi on luonnollista, että niihin liittyy myös poliittisia kamppailuja. Kyse on perinteisen eurosentrisen narratiivin haastamisesta. Siitä, kenen ääni tuule kuulluksi.

Akateeminen historiantutkimus ei voi olla muusta yhteiskunnasta irrallinen saareke. Meidän tutkijoiden on tärkeää käsitellä rasismin ja historiankirjoituksen suhdetta. Aihe on kuitenkin valtavan laaja, eikä yhdessä blogitekstissä voi kuin vähän raapaista pintaa. Sen vuoksi päätin tässä vain kirjata ylös muutamia ajatuksia historiantutkimuksen ja -kirjoituksen dekolonisaatiosta, joka auttaa ymmärtämään ja purkamaan niiden eurosentrisyyttä ja rasismia. Toivottavasti voin palata aiheeseen myöhemmin laajemmin. Tätä tekstiä innoitti myös Dr. Leonardo Custódion pitämä luento ”What does ’Decolonization’ Mean to You?” Tampereen yliopistossa lokakuussa 2019.

Historiantutkimuksen dekolonisaatio

Historiaa on kirjoitettu ja paljon useammin siirretty suullisena perinteenä eteenpäin niin kauan, kun ihmisiä on ollut olemassa, mutta akateeminen historiankirjoitus sellaisena, kuin sen nyt tunnemme, syntyi 1800-luvun Euroopassa. Historiankirjoitus on siitä lähtien ollut hyvin Eurooppa-keskeistä. Koko historiankirjoituksen kaanon on lähes yksinomaan valkoisten ja enimmäkseen miesten kirjoittamaa, ja näkökulma on vahvasti niin sanotussa globaalissa pohjoisessa. Vaikka Eurooppaa käsittelevä historiankirjoitus on enenevissä määrin kiinnittänyt huomiota alempien yhteiskuntaluokkien historiaan, vähemmistöjä on käsitelty vielä hyvin vähän. Muita maanosia käsitellään lähinnä kolonialismin ja globalisaation kautta, ja silloinkin toimijoina ovat pääasiassa eurooppalaiset. Tarvitaan siis historiantutkimuksen dekolonisaatiota.

Mitä dekolonisaatio sitten tarkoittaa? Sen avaaminen täytyy aloittaa termien määrittelyllä. Kolonialismi tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että joku valtio tai valtakunta (empire) alistaa toisen poliittisesti ja/tai taloudellisesti toisen alueen ja sen asukkaat. Kyseessä on aina alistussuhde ja siihen liittyy aina taloudellista riistoa. Koloniaalisuus (coloniality) on laajempi termi. Nelson Maldonado-Torresin mukaan se viittaa kolonialismin myötä syntyneisiin valtarakenteisiin, jotka määrittävät kulttuuria, työtä, tiedontuottamista sekä ihmisten ja kansojen välisiä suhteita ohi ja yli siirtomaavaltojen hallinnollisen vallan.

Tähän liittyen Aníbal Quijano loi vallan koloniaalisuuden käsitteen (coloniality of power), jota on kehittänyt eteenpäin mm. Walter D. Mignolo. Vallan koloniaalisuudessa olennaista on rodullistamisen prosessi, jossa ihmiset luokitellaan ja jaetaan ryhmiin ”rodun”, etnisyyden tai kulttuurin perusteella.

Koloniaalisuus ei katoa siirtomaavallan purkautumisen myötä, vaan sitä ylläpidetään ja uusinnetaan jatkuvasti kulttuurituotteissa, akateemisessa maailmassa, arkijärjessä, ihmisten omakuvassa sekä kuvassa toisista. Elämme ja hengitämme koloniaalisuutta jatkuvasti. Tämä koskee myös historiankirjoitusta ja opetusta. Jamaikalla syntynyt englantilainen entinen jalkapalloilija John Barnes tiivisti asian Twitterissä erinomaisesti. Hän kasvoi mustana poikana maassa, jonka väestö on pääosin tummaihoista, ja mitä hän oppi historiasta? Sen, että saksalaiset ovat pahoja, ja Britannia toi hyväntahtoisesti ja altruistisesti sivistyksen ja kulttuuriin muuhun maailmaan, mistä pitäisi olla kiitollinen.

Dekolonisaatio tarkoittaa koloniaalisten rakenteiden purkamista. Historiantutkimuksessa se voi tarkoittaa sitä, että puretaan ajatusta eurooppalaisen historian universaaliudesta, tuodaan esiin ei-eurooppalaisia tai eurooppalaiseen vähemmistöön kuuluvia toimijoita ja tutkitaan heitä heidän omista lähtökohdistansa, ei ainoastaan suhteessa eurooppalaisiin tai reagoimassa näiden toimiin. Samalla on syytä irrottautua länsimaisesta kaanonista ja tuoda esiin niin sanotun globaalin etelän näkökulmia. Tämän tulisi ulottua myös kouluopetukseen.

Myös akateeminen tieto on syytä kontekstualisoida. Vaikka sen arvoa ei voi kiistää, täytyy muistaa, että sekään ei ole neutraalia vaan tiettyjen länsimaisten konventioiden mukaan tuotettua. Myös muunlainen tieto voi olla yhtä lailla arvokasta. Anna Pöysä on kirjoittanut ansiokkaassa blogitekstissään tästä aiheesta enemmän.

Myös historiantutkimuksen lähteitä voidaan lukea dekoloniaalisesti. Se tarkoittaa sitä, että pyritään purkamaan koloniaalinen epistemologia, joka lähteistä välittyy. Tutkija Gonzalo Lamana puhuu kaksoisstrategiasta, joiden avulla voi vastustaa lähdeaineistosta välittyvää alkuperäiskansojen eksotisointia ja poispyyhkimistä, jotka puolestaan ovat keskeisiä koloniaalisen hallinnan välineitä. Mikäli vastataan eksotisointiin painottamalla ihmisten samanlaisuutta, tullaan samalla tukeneeksi ajatusta eurooppalaisuuden universaaliudesta. Jos taas korostetaan kulttuurieroja, tullaan helposti toiseuttaneeksi alkuperäiskansat, jotka pystyvät toimimaan vain oman kulttuurinsa ahtaissa puitteissa. Juuri siksi tarvitaan kaksoisstrategiaa.

Lamanan mukaan tulee toisaalta tarkastella alkuperäiskansojen toimintaa heidän oman kulttuurinsa ehdoilla eikä vain valloittajien näkökulmasta. Tähän viittaa kulttuurierojen esiintuominen. Alkuperäiskansojen maailmankuva poikkesi eurooppalaisesta, joten myös heidän motiivinsa ja tapansa ymmärtää maailmaa poikkesivat. Samalla täytyy kuitenkin myös ”de-oksidentalisoida” valloittajat, eli hylätä usein implisiittinen ajatus eurooppalaisesta universaaliudesta. Näin muistamme, että eurooppalaisetkin kulttuurit ovat nimenomaan omaleimaisia kulttuureita, eivätkä mikään universaali normi. Samalla on muistettava, että niin eurooppalaiset kuin alkuperäiskansojenkin kulttuurit ovat jatkuvassa liikkeessä.

Dekolonisaatio ei ole metafora

Tämä kaikki on tärkeää, mutta kuten Eve Tuck ja K. Wayne Yang toteavat, dekolonisaatiosta ei pitäisi tehdä pelkkää metaforaa. Vaikka tavoitteet voivat olla kannatettavia, dekolonisaation muuttaminen pelkäksi metaforaksi mahdollistaa taktiikan, jota Tuck ja Yang kutsuvat asuttajakolonialistien siirroiksi kohti viattomuutta (moves to innocence). Kirjoittajat muistuttavat, ettei dekolonisaation kuulukaan olla helppoa, mukavaa ja lohdullista. Sen sijaan se on väistämättä vaikeaa ja hermostuttavaa. Dekolonisaatio ei koskaan tapahdu huomaamatta. Kyse on siitä, ovatko kolonialismista hyötyvät valmiita luopumaan vallastaan, etuoikeuksistaan ja (ryöstetyistä) maistaan. Dekolonisaation metaforisointi mahdollistaa status quon jatkumisen ilman, että valtasuhteet muuttuvat tai kolonisoitujen asema kohenee.

Pari kollegaani oli viime vuonna Kanadassa konferenssissa. Siellä on jo pitkään ollut tapana, että jo konferenssiohjelmassa kerrotaan, minkä alkuperäiskansan mailla tapahtuma järjestetään, ja moni esitelmän pitäjä kiittää esitelmänsä aluksi kyseisiä kansoja siitä, että saavat pitää siellä esitelmäänsä. Tämä on ilman muuta hieno tapa, joka jo itsessään merkitsee jotain. Tuckin ja Yangin hengessä on kuitenkin kysyttävä, johtaako tämä lopulta mihinkään. Ikään kuin tunnustetaan, että ollaan alkuperäiskansoilta ryöstetyillä mailla, mutta ollaanko valmiita edes neuvottelemaan maiden palauttamisesta heille, joille ne kuuluvat.

Iso osa Kanadan pinta-alasta on niin sanottua luovuttamatonta maata (unceded land), josta alkuperäiskansat eivät ole missään rauhansopimuksessa luopuneet, mutta joka on heiltä viety silti. Yhä edelleen Kanadassa rakennetaan öljyputkea juuri tällaiselle luovuttamattomalle Wetʼsuwetʼen-kansan maalle ja pyritään väkivaltaisesti tukahduttamaan sitä vastustavat protestit. Dekolonisaatiossa on kuitenkin kyse juuri kolonialististen ja koloniaalisten rakenteiden purkamisesta myös konkreettisesti, ei vain symbolisesti. Tässä on vielä valtavasti tekemistä.

Kirjallisuus

Lamana, Gonzalo (2008), Domination without Dominance: Inca-Spanish Encounters in Early Colonial Peru (Durham and London: Duke University Press).

Maldonado-Torres (2007), "On the Coloniality of Being", Cultural Studies 21: :2, 240–270.

Mignolo, Walter D. (2000), Local Histories/Global Designs: Coloniality, Subaltern Knowledges, and Border Thinking (Princeton: Princeton University Press).

Pöysä, Anna (2016), “Dekolonisoi mielesi!” [https://annapoysa.wordpress.com/2016/03/03/dekolonisoi-mielesi/], viitattu 16.6.2020.

Tuck, Eve & K. Wayne yang (2012), “Decolonization is not a Metaphor”, Decolonization: Indigeneity, Education and Society 1:1, 1–40.

No comments: