Kaiverrus taistelusta Haitin vallankumouksen (1791–1804) aikana, ilmestynyt teoksessa M. de Norvins, Histoire de Napoléon (1839). |
Kolonialismiin liittyvä historiapoliittinen keskustelu on
ottanut tuulta alleen viime aikoina myös Suomessa. Viimeksi Alex Snellman
kirjoitti Historiallisessa aikakauskirjassa (3/2021, 361–365.) dekolonisaatioaktivismista,
kulttuurisodista sekä niiden muodostamasta uhasta liberaalidemokratialle. Kirjoituksen
punainen lanka jäi itselleni hieman hämärän peittoon, eikä käy ihan selväksi,
miten esimerkiksi Venäjän tai Unkarin epädemokraattinen kehitys liittyy dekolonisaatioon.
Snellmanin pääteesi on kuitenkin se, että kolonialismin historiaa voidaan
väärinkäyttää kulttuurisotien välikappaleena niin, että se uhkaa keskustelun
moniäänisyyttä ja viime kädessä demokratiaa.
Snellman viittaa myös Ari Heloon, joka kirjoitti
poleemisessa kolumnissaan ns. woke-kulttuurin tuottamista nyrjähdyksistä historiallisessa ajattelussa. Helo
toteaa, että historiantutkimuksessa on pyrittävä objektiivisuuteen, vaikka sitä
ei koskaan voikaan täysin saavuttaa. Hänen mukaansa orjuuden historiaakin on
kirjoitettu jo kauan sitten orjien oman toimijuuden näkökulmasta vailla
moraalista raivoa menneisyyttä kohtaan. On vain tutkittu, ”miltä järjestelmä
siinä eläneille näytti”.
Tässä ajattelussa on kuitenkin omat ongelmansa, joita dekoloniaalinen
lähestymistapa pyrkii purkamaan. Koloniaalisuudessa on kysymys valtasuhteista. Kenen
näkökulmasta ja ehdoilla historiaa tutkitaan? Miten määritellään, mikä on
normaalia, ja kuka sen tekee? Kriittinen tutkija on tietoinen tällaisista
kysymyksistä sen sijaan, että kuvittelisi voivansa vain katsoa maailmaa ulkopuolelta
ja objektiivisesti määritellä, miltä maailma orjien tai kolonisoitujen silmin
näytti.
En tunnista nykytutkimuksessa sellaista Helon kuvaamaa ilmiötä,
että ”[n]ykyään kolonialismin historiasta melskataan kuin sitä ei olisi aiemmin
edes tutkittu”. Ensinnäkin dekolonialismi ei edes itsessään ole mikään uusi
suuntaus, vaikka se Suomesta käsin ehkä siltä näyttääkin, vaan siitä on
keskusteltu jo viime vuosituhannella. (Käsittelin
aihetta tässä blogissa myös viime vuonna.) Toisekseen nykytutkimus pohjaa
kyllä aiempien sukupolvien työlle, mutta tarkastelee sitä kriittisesti, kuten
pitääkin.
Dekoloniaalisuutta voi ja pitääkin tarkastella kriittisesti
siinä missä kaikkia muitakin tutkimuksen virtauksia, mutta olisi hyvä, jos kritiikki
ei perustuisi olkinukkeihin, kuten hyvin usein käy. Dekoloniaalisuus ei kavenna
moniäänisyyttä vaan nimenomaan lisää sitä. Yhä enemmän ääneen pääsevät muutkin
kuin me valkoiset keski-ikäiset miehet, ja yhä useammin maailmaa katsotaan
muidenkin kuin meidän näkökulmasta. Toisin kuin Helo väittää, se että joudumme
tarkastelemaan omaa positiotamme ja omia etuoikeuksiamme ei tarkoita sitä, että
meidän oletetaan häpeävän valkoisuuttamme. Kyse on vain siitä, että tunnistamme
sen, että tutkimusta ohjaavat taustaoletukset ovat nimenomaan valkoisten
eurooppalaisamerikkalaisissa kulttuureissa kasvaneiden ja koulutettujen miesten
luomia. Dekoloniaalisuus pyrkii tämän purkamiseen.
Myöskään se, että edelliset tutkijasukupolvet ovat yhä
kasvavan kritiikin kohteena ei ole merkki sensuurista tai, Alex Snellmanin
sanoin, illiberalismista. Sehän on vain normaali asioiden tila. Jokainen
sukupolvi kirjoittaa historian uudelleen. Menneisyys sinänsä ei muutu, mutta
tutkimuksen näkökulmat muuttuvat. Se ei myöskään tee vanhasta tutkimuksesta
välttämättä vähemmän validia. Se ei vain ole samalla tavalla relevanttia
nykypäivän kysymyksenasetteluiden kannalta.
Snellman siteeraa Harper’s Magazinessa julkaistua tieteen ja
kulttuurin vaikuttajien kirjettä,
jossa kiinnitetään huomiota sananvapauden kaventumiseen. On pakko todeta, että
allekirjoittajat on pääosin vahvoissa vaikuttaja-asemissa olevia ihmisiä, ja
iso osa heistä kuuluu sukupolviin, jotka aikoinaan kävivät omat
kulttuurisotansa sen ajan establismentia vastaan mutta muodostavat tämän ajan
establishmentin itse. Vaikka tämä on Snellmanin mukaan ad hominem -argumentti, näen
asian itse toisin. Kyse on siitä, että he eivät täysin ymmärrä nykyajan
virtauksia. He edustavat status quota, jota pitävät itsestään selvänä, eivätkä
osaa sitä kyseenalaistaa.
Siitä olen Snellmanin ja Helon kanssa samaa mieltä, että käsitteiden
kanssa on syytä olla tarkkana. Epätäsmällinen käsitteiden käyttö tekee usein vain
hallaa, joten tutkijan on pyrittävä johdonmukaisuuteen ja kyettävä
perustelemaan käsitteensä. Ironista kyllä, sekä Snellman että Helo pyrkivät
kuitenkin kaventamaan käsitteistöä kertomalla, että tiettyjä sanoja olisi
parempi välttää. Käsitteet elävät ajassa, eikä niille useinkaan ole
yksiselitteisiä kaikkien hyväksymiä määritelmiä. Jonkin ilmiön kritisoiminen ei
myöskään tarkoita automaattisesti vastakkainasettelujen lietsomista tai sen
leimaamista yksiselitteisesti pahaksi. Käsitteiden käyttö kuuluu
historiantutkijan ammattitaitoon.
On myös hyvä ymmärtää, mikä on historiantutkimusta ja mikä
historiapolitiikkaa. Helo muun muassa närkästyy siitä, että professori Marlene
L. Daut kutsuu
Napoleonia valkoisen ylivallan ikoniksi. Ymmärrän anakronismin vaaran,
mutta Dautin kritiikin kärki osui nimenomaan siihen, miten Ranskassa jo kerran
lakkautetun orjuuden palauttaneen Napoleonin juhlistamiseen sankarina nykypäivänä
häivyttää maan kolonialistista historiaa, joka koskettaa myös monia tämän
päivän ranskalaisia, joiden juuret ovat entisissä siirtomaissa. Kyse ei ole
siitä, miten Napoleonia pitäisi historiantutkimuksessa käsitellä vaan
historiapolitiikasta. On yhtä lailla poliittinen valinta juhlistaa jotakuta
kansallissankarina kuin on tämän pudottaminen jalustalta.
Samalla on muistettava, että akateeminen historiantutkimus
ei koskaan voi olla arvovapaata. Tutkimusta tehdään tietyssä ajassa ja
paikassa, ja se kiinnittyy aina väistämättä ympäröivään yhteiskuntaan ja siinä
käytyihin keskusteluihin. Tätä poliittista ja yhteiskunnallista aspektia ei
päästä pakoon esittämällä historiantutkimus jonain neutraalina menneisyyden
tosiasioiden selvittämisenä. Tutkija, joka pyrkii täydelliseen
epäpoliittisuuteen, päätyy usein vain olemaan poliittinen ymmärtämättä sitä
itse. Siksi on parempi reflektoida ja myös kritisoida omia lähtökohtia ja taustaoletuksia.
Juuri tähän muun muassa dekoloniaalinen tutkimusote antaa välineitä.