Caucan alkuperäiskansojen kamppailu oikeuksiensa puolesta ja sen pitkä perinne

Minga Social. Kuva: Enrique Ramiréz

Kolumbian alkuperäiskansojen järjestöjen katto-organisaatio Organización Nacional Indígena de Colombia (ONIC) raportoi elokuussa, että presidentti Iván Duquen virkaanastumisen jälkeen maassa oli noin vuoden aikana murhattu lähes sata alkuperäiskansoihin kuuluvaa henkilöä. Syyllisiä ovat yleensä Kolumbiassa yhä toimivat aseelliset järjestöt tai huumekartellit, jotka haluavat saada alkuperäiskansojen hallinnoimat maat haltuunsa.

ONIC kritisoi hallitusta voimakkaasti kykenemättömyydestä suojella alkuperäiskansoja. Samalla järjestö muistutti, että Kolumbiassa yli 80 alkuperäiskansaa on vaarassa hävitä kokonaan. Tärkeimpiä syitä tähän ovat jatkuva väkivalta, pakkosiirrot pois omilta asuinalueilta sekä systemaattiset alkuperäiskansojen oikeuksien loukkaukset. Kaikkiaan Kolumbian alueella asuu ONIC:n mukaan reilu sata alkuperäiskansaa.

Yksi väkivallan keskittymistä on Caucan departementti maan lounaisosassa. 5.8.2019 uutisoitiin, että tämän vuoden aikana oli siihen mennessä tapettu jo 33 Caucan alkuperäiskansojen johtajaa. Murhiin ovat syyllisiä todennäköisesti niin oikeiston puolisotilaalliset ryhmät kuten Águilas Negras (Mustat kotkat), huumekartellit kuin vasemmistolaisesta sissijärjestöstä FARC:sta rauhansopimuksen jälkeen eronneet dissidentitkin. Myös hallituksen joukot saattavat olla osaltaan vastuussa. Kyse on kamppailusta alkuperäiskansojen maista.

Alkuperäiskansojen kamppailuilla ja vastarinnalla on Caucan alueella hyvin vahvat ja pitkät perinteet. Caucan kansat ovat tässä suhteessa olleet myös innoittajia muille Kolumbian kansoille. Siksi ei ole yllättävää, että väkivaltaa esiintyy paljon juuri Caucan departementissa, sillä useimmiten kohteiksi valikoituvat nimenomaan alkuperäiskansojen oikeuksia ja maita puolustavat aktivistit. Erityisessä vaarassa ovat yhteisöjen johtajat sekä guardian jäsenet. Guardia on instituutio, jonka tarkoituksena on suojella yhteisöjä hyökkääjiä vastaan. He käyttävät aseinaan pelkkiä patukoita.

Lisäksi alkuperäiskansojen osuus departementin väestöstä on poikkeuksellisen suuri. Vuoden 2005 väestölaskennan mukaan Caucan departementissa alkuperäiskansat muodostavat 21,5 % koko väestöstä. Eri etnisiä ryhmiä alueella asuu noin kymmenen, joista suurimpia ovat nasat, yanaconat, guambianot (misikit) ja kokonucot. Osuus on suuri, sillä koko Kolumbiassa alkuperäiskansoihin kuuluvien osuus on vain 3,43 %. Samaisen väestölaskennan mukaan myös afrokolumbialaisten osuus (22,2 %) on Caucassa koko maata (10,62 %) suurempi. Etnisyys määriteltiin väestölaskennassa henkilön oman ilmoituksen perusteella. Valtaosa alkuperäisasukkaista asuu resguardoissa, jotka vastaavat pohjoisamerikkalaisia reservaatteja. Caucan departementissa resguardoja on 93, ja niissä asui 233.135 henkilöä vuonna 2011.

Caucan departementti on itselleni tuttu alue, sillä käsittelen (toivottavasti) piakkoin valmistuvassa väitöskirjassani alkuperäiskansojen ja espanjalaisten välistä vuorovaikutusta ja siirtomaayhteiskunnan kehitystä Popayánin kuvernöörikunnassa vuosina 1540–1615. Kuvernöörikunnan (gobernación) keskus oli Popayánin kaupunki, joka on nykyään Caucan departementin pääkaupunki. Caucan departementti kattaa tosin vain osan siirtomaa-aikaisesta Popayánin kuvernöörikunnasta.

Caucan alkuperäisväestöjen kamppailut

Caucan alkuperäiskansoilla on erityisen pitkä perinne kamppailussa oikeuksiensa puolesta. Popayánista on kotoisin Manuel Quintín Lame, josta tuli itsenäisyyden ajan merkittävin alkuperäiskansojen oikeuksien puolustaja. Hän syntyi 1880-luvun alussa nasa-kansaan, ja niin sanotun tuhannen päivän sodan aikana vuonna 1901 hänet värvättiin konservatiivien armeijaan. 1910-luvulla hän aloitti kamppailunsa alkuperäiskansojen oikeuksien puolesta, minkä vuoksi hänen kerrotaan olleen vangittuna yhteensä yli sata kertaa. Osa vankeuksista oli lyhyitä, mutta pisin kesti neljä vuotta (1917–21). Viranomaisten pyrkimyksenä oli jatkuvilla vangitsemisilla eristää hänet mahdollisista tukijoistaan ja heikentää hänen vaikutustaan. Hän kuitenkin jatkoi kamppailuaan kuolemaansa saakka vuonna 1967.

Quintín Lame oli merkittävä henkilö jo eläessään, mutta vielä suurempi hänen merkityksensä oli hänen kuolemansa jälkeen. 1970-luvlla Kolumbiassa alkoi kehittyä uusia alkuperäiskansojen liikkeitä, ja Caucan departementin yhteisöt olivat erityisen aktiivisia. Quintín Lamen kamppailut olivat uusille ryhmille merkittävä inspiraation lähde.

Vuonna 1971 Toribíon kaupungissa Caucan pohjoisosassa perustettiin Consejo Regional Indígena del Cauca (CRIC), josta tuli merkittävimpiä alkuperäiskansoja puolustavia liikkeitä. Nykyään siinä edustettuna valtaosa departementin alkuperäiskansojen yhteisöistä. Järjestön tavoitteina on mm. hankkia takaisin alkuperäiskansoille kuuluneita maita, vahvistaa yhteisöjen omien hallintoelinten, cabildojen, asemaa, vaatia alkuperäiskansoja koskevien lakien oikeudenmukaista toteuttamista, puolustaa kansojen historiaa, kieliä ja tapoja, kouluttaa opettajia, vahvistaa yhteisöjen taloudellista asemaa sekä puolustaa alkuperäiskanoille kuuluvien alueiden luontoa.

Toinen merkittävä 1970-luvulla Caucassa perustettu järjestö oli Autoridades Indígenas de Colombia (AICO), joka toimii nykyään poliittisena puolueena. Sillä on yksi edustaja Kolumbian parlamentin molemmissa kamareissa. AICO:n perustajat olivat aiemmin eronneet CRIC:stä erimielisyyksien vuoksi, ja järjestöt ovatkin ajoittain olleet toistensa kilpailijoita, mutta ovat tehneet myös yhteistyötä. Osaltaan jännitteet ovat etnisiäkin, sillä CRIC on leimautunut erityisesti nasojen ja AICO guambianojen järjestöksi. Tämä on kuitenkin voimakas yksinkertaistus, sillä järjestöt pyrkivät toimimaan yli etnisten rajojen.

Vuonna 1984 puolestaan perustettiin alkuperäiskansojen sissijärjestö Movimiento Armado Quintín Lame (MAQL). Sen tavoitteena oli ennen kaikkea puolustaa alkuperäiskansojen yhteisöjä maanomistajia, hallitusta ja erilaisia aseistettuja ryhmiä vastaan, mutta lisäksi se pyrki valtaamaan lisää maita yhteisöille. 1980-luvulla Kolumbian sisällissota oli kiivaimmillaan, ja syrjäisillä seuduilla sijaitsevat köyhät alkuperäiskansojen yhteisöt olivat hyvin haavoittuvia sodan eri osapuolten puristuksissa. MAQL luopui aseista vuonna 1991 neuvoteltuaan rauhansopimuksen presidentti César Gavirian hallinnon kanssa. Narcos-sarjan katsojat muistanevat presidentti Gavirian, jonka virkakautena huumeparoni Pablo Escobar saatiin kiinni ja tapettiin.

2000-luvun aktivismille on ollut leimallista kyllästyminen Kolumbian jatkuviin päällekkäisiin konflikteihin ja rauhanprosessin hitauteen ja takkuisuuteen. Usein juuri alkuperäiskansojen ja afrokolumbialaisten yhteisöt ovat kärsineet kaikkein eniten sisällissodasta ja niin sanotusta huumeiden vastaisesta sodasta, sillä taisteluja on käyty heidän asuinalueillaan. Heitä on myös värvätty usein väkisin taisteleviin joukkoihin. Kestävän rauhan edellytysten luominen onkin yksi tärkeimmistä vaatimuksista.

Keväällä 2019 Caucan alkuperäiskansat näyttivät voimansa noin kuukauden kestäneessä niin sanotussa Minga Social -protestissa, johon osallistui arviolta 15.000 henkilöä. Minga on kichwa-kieltä (Ecuadorissa ja Kolumbiassa puhuttu muunnos inkojen lingua francasta ketšuasta), ja se tarkoitta yhdessä työskentelemistä yhteisön hyväksi.

Protestoijat vaativat, että presidentti Iván Duque kunnioittaa edeltäjänsä Juan Manuel Santosin aikana tehtyjä sopimuksia alkuperäiskansojen maiden suojelusta, ja että hallituksen ja alkuperäiskansojen välisiä neuvotteluja pidettäisiin kahden suvereenin hallituksen välisinä neuvotteluina, eikä hallituksen ja vähemmistöryhmän kuten nykyään. He vaativat myös neuvotteluja alkuperäiskansojen asuttamien alueiden kehittämisohjelmista sekä sitä, että heitä konsultoidaan ennen kuin tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat heidän maihinsa ja näiden luontoon. Lisäksi he vaativat, että Havannan vuoden 2016 rauhansopimuksen velvoitteet pannan täytäntöön ja aseryhmien toiminnasta heidän maillaan tehdään loppu. Kamppailu näiden vaatimusten toteuttamiseksi jatkuu.

Kolonialismin perintö

Alkuperäiskansojen vahva vastarinnan perintö nimenomaan Caucan alueella juontaa juurensa jo varhaiselta siirtomaa-ajalta. Alue oli Espanjan imperiumin rajaseutua, jossa alkuperäiskansojen vastarinta oli voimakasta. Espanjalaiset konkistadorit saapuivat alueelle pian Inka-valtakunnan kaatumisen jälkeen vuonna 1535, ja perustivat Popayánin kaupungin vuonna 1537. Tämän jälkeen he jatkoivat valloitusretkiään kohti pohjoista, ja 1540-luvun alkuun mennessä ensimmäinen valloitusvaihe oli ohi. Popayánin kuvernöörikunta perustettiin 1540. Espanjalaiset kuitenkin todellisuudessa hallitsivat vain pientä kaistaletta, jossa heidän kaupunkinsa sijaitsivat, ja sitäkin pitkälti alkuperäiskansojen omien johtajien välityksellä. Suurimmassa osassa kuvernöörikuntaa heidän valtansa oli heikkoa tai olematonta.

Useat kansat, mm. nasat, joita espanjalaiset kutsuivat nimellä paez, sekä barbacoat ja pijaot jatkoivat sotaa espanjalaisia vastaan pitkälle 1600-luvun lopulle saakka. Siihen mennessä tautien, jatkuvien sotien ja väestösiirtojen aiheuttama kuolleisuus oli tehnyt suurta tuhoa näiden kansojen keskuudessa, ja vastarinta kävi mahdottomaksi. Varsinkin nasojen maine pelottavina sotureina elää edelleen vahvasti, ja he ovat myös ylpeitä historiastaan.

Toiset kansat, erityisesti guambianot (misakit) ja pastot, puolestaan onnistuivat säilyttämään osan itsenäisyydestään liittoutumalla valloittajien kanssa. (Pastot eivät tosin asu Caucassa vaan naapuridepartementissa Nariñossa.) Espanjalaiset olivat 1500-luvulla ja vielä pitkälle seuraavaakin vuosisataa vähälukuisia ja riippuvaisia paikallisista kansoista. He käyttivät usein terroritaktiikkaa ja raakaa väkivaltaa saadakseen haluamansa, mutta suurilukuiset ja voimakkaat guambianot ja pastot pystyivät myös vaatimaan vastapalveluksia valloittajilta. Näiden johtajat nousivatkin usein merkittäviin asemiin varhaisessa siirtomaayhteiskunnassa. Heitä ei kuitenkaan pidä nähdä vain siirtomaavallan kätyreinä, vaan he olivat itsenäisiä ja aktiivisia toimijoita.

Myöhemmin korkea kuolleisuus ja siirtomaayhteiskunnan rakenteellinen sorto heikensivät merkittävästi alkuperäiskansojen asemaa. Kolme vuosisataa kestänyt kolonialismi ja siihen kuulunut sorto ja rakenteellinen väkivalta jättivät syvät jäljet yhteisöihin. Sen seurauksena moni kansa hävisi kokonaan ja selvinneistäkin useat olivat vaarassa hävitä. Monet perinteiset instituutiot, jotka vielä varhaisella siirtomaakaudella tarjosivat keinoja yhteisöjen osittaisen itsehallinnon säilyttämiseksi, olivat menettäneet merkitystään tai korruptoituneet.

Tilanne ei parantunut itsenäisyyden ajalla, jolloin alkuperäiskansat pyrittiin sulauttamaan muuhun väestöön. Alkuperäiskansojen, afrikkalaisten jälkeläisten ja muiden vähemmistöjen häivyttäminen kansallisvaltioajatuksen vahvistamiseksi on ollut tyypillinen piirre koko itsenäisyyden ajan Latinalaisessa Amerikassa, eikä Kolumbia ole ollut poikkeus. Myytti Kolumbiasta etnisesti ja kulttuurisesti homogeenisenä katolisena ja espanjankielisenä valtiona eli vahvana, ja alkuperäiskansoille se oli tuhoisaa.

Onkin kuvaavaa, että 1900-luvun alkuperäiskansojen heräämisen merkittävin arkkitehti Manuel Quintín Lame ei puhunut itse esivanhempiensa kieltä nasa yuwea, vaan ainoastaan siirtomaaisäntien tuomaa espanjaa. Monet olivat menettäneet kielensä ja alkuperäiskansojen kulttuurien säilyminen oli vaakalaudalla. Omien kulttuurien ja kielien ylläpitäminen ja elvyttäminen ovatkin alkuperäiskansojen liikkeiden merkittävimpiä tavoitteita. Järjestöt esimerkiksi kouluttavat opettajia, jotka toimivat aktiivisesti paikallisyhteisöissä. Nykyään nasa yuwella arvioidaan olevan n. 70.000 puhujaa, kun nasa-kansaan kuului vuoden 2005 väestölaskennan mukaan 186.178 henkilöä. Kyseessä on Kolumbian puhutuin alkuperäiskansojen kieli.

Kolonialismin ajan alusta ulottuva vahva vastarinnan ja itsemääräämisoikeuden vaalimisen perinne kuitenkin on helpottanut uuden vastarinnan nousua. alkuperäiskansat ovat hakeneet mallia esikolonialistisista ja kolonialismin aikaisista perinteistä, instituutioista ja vastarinnan muodoista ja tuoneet niitä nykypäivään. Näistä hyviä esimerkkejä ovat cabildot ja guardiat.

Myös kansojen oman historiatietoisuuden kehittäminen on tärkeässä roolissa. Tähän kuuluu niin suullisen perimätiedon levittäminen kuin oman kansan historiaa koskevien asiakirjojenkin etsiminen. Siirtomaa-aikaisista asiakirjoista on myös konkreettinen hyöty alkuperäiskansojen pyrkimyksissä saada maa-alueensa takaisin, sillä niiden avulla he ovat useissa tapauksissa pystyneet oikeudessa osoittamaan jonkun alueen kuuluvan heidän yhteisölleen.

Taistelu jatkuu

Alkuperäiskansojen aktivismi on onnistunut merkittävästi vahvistamaan alkuperäiskansojen identiteettiä. Tästä kertoo mm. se, että vuoden 1993 väestölaskennassa 1,61 % kolumbialaisista kertoi kuuluvansa alkuperäiskansaan, mutta vuoden 2005 väestölaskennassa osuus oli hieman yli kaksinkertainen (3,43 %). Selitys tähän ei ole muuta väestöä korkeampi syntyvyys, vaan se, että yhä useampi koki identiteetikseen nimenomaan kuulumisen alkuperäiskansaan. Afrokolumbialaisten kohdalla muutos oli vielä huomattavasti suurempi. Vuoden 1993 väestölaskennassa heidän osuutensa oli vain 1,52 %, kun taas vuonna 2005 se oli 10,62 %. Ensin mainitussa käytetty termi kyseisestä väestöryhmästä oli musta (negro/a), jälkimmäisessä afrokolumbialainen (afrocolombiano), millä saattoi myös olla vaikutusta.

Muutokseen on epäilemättä vaikuttanut myös vuoden 1991 perustuslaki, joka toteaa Kolumbian olevan monietninen ja monikulttuurinen valtio, jossa vähemmistökansojen poliittiset, lailliset ja kulttuuriset oikeudet tunnustetaan. Tämä merkitsi suurta muutosta aiempaan assimilaatiopolitiikkaan ja häivyttämispyrkimyksiin.

Alkuperäiskansat ovat kuitenkin edelleen monella tapaa hyvin haavoittuvassa asemassa. Heidän asuinalueensa ovat köyhiä, eivätkä viranomaiset ole kiinnostuneita niiden kehittämisestä. Aseryhmät toimivat alueilla yhä aktiivisesti ja suuryritykset, suurmaanomistajat ja hallitus ovat kiinnostuneita niiden luonnonvarojen hyödyntämisestä. Yhteisöt ja järjestöt tekevät tärkeää työtä tilanteen parantamiseksi alkuperäiskansojen omista lähtökohdistaan mutta tämä työ on maksanut monen aktivistin hengen. Kamppailu kuitenkin jatkuu, sillä uudelleen heränneet alkuperäiskansat eivät ole valmiita luovuttamaan.