Kuningatar Elisabethin kuolema ja brittiläisen imperiumin perintö

Brittijoukkojen kiduttamaksi joutunut mau-mau-veteraani Muthoni Mathenge kotonaan. Kuva Eutycas Muchiri.

Kuningatar Elisabethin kuolema on herättänyt monenlaisia reaktioita ympäri maailmaa. Samalla kun yhdet surevat, erityisesti Britannian entisissä siirtomaissa monet juhlivat. Euroopassa tämä ”haudalla tanssiminen” on herättänyt moraalista tuohtumusta, mikä on osoitus lähinnä historian valkopesun voimasta. Britannia on uhrien määrässä laskettuna mahdollisesti jopa verisin maailmanhistorian suurvalloista, eikä tiliä menneisyyden kanssa ole juuri tehty.

Mitään kovin tarkkoja arvioita imperiumin uhriluvusta on mahdotonta esittää, mutta esimerkkejä Britannian kolonialismin julmuudesta on lukuisia. Esimerkiksi pelkästään Intian nälänhädissä kuoli 1800- ja 1900-luvuilla kymmeniä miljoonia ihmisiä. Taustalla oli tietysti satojen epäonnistumisia, mutta suurin syy ei ollut ruoan puute vaan sen epätasa-arvoinen jakautuminen. Brittihallinnon toimet olivat osaltaan suoraan aiheuttamassa nälänhätiä, ja sen toimettomuus niiden puhjettua pahensi tilannetta huomattavasti. Britit antoivat miljoonien ihmisten kuolla, vaikka olisivat voineet sen estää.

Suuri osa brittiläisen imperiumin rikoksista tapahtui tietysti ennen Elisabethin nousua valtaan, mutta eivät kaikki. Samana vuonna kuin Elisabeth II nousi kuningattareksi, Keniassa puhkesi kapina siirtomaavallasta vapautumiseksi. Mau-mau-kapina syttyi pääasiassa kikujujen johdolla, mutta sitä tukivat myös merut ja embut, ja mukana oli muidenkin etnisyyksien edustajia. Taustalla oli ennen kaikkea maakysymys. Valkoiset uudisasukkaat pitivät hallussaan parhaita maita ja paikallisväestö oli ahtaalla. Brittivallan vastareaktio oli julma. Kymmeniä, pahimpien arvioiden mukaan satoja tuhansia ihmisiä kuoli, ja satoja tuhansia, ehkä yli miljoona suljettiin keskitysleireihin, joissa olot olivat hirveät.

Vähintään tuhansia ihmisiä kidutettiin julmasti ensin tietojen saamiseksi ja myöhemmin jotta heidät saataisiin vannomaan uskollisuutta Britannialle. Kidutusmetodeihin kuului hakkaamista, seksuaalista väkivaltaa, korvien irtileikkaamisia, ihmisten polttamista elävältä, tärykalvojen polttamista tupakalla, kastrointia ym. julmuuksia. Kikujuja ja muita kansoja rangaistiin kollektiivisesti, koska Britannia halusi pitää kaikin keinoin kiinni Keniasta, jossa paljon brittiläisiä uudisasukkaita.

On totta, että Elisabethilla ei ollut muodollista valtaa, mutta hänellä oli roolinsa kolonialismin pitkittämisessä ja sitä vastustaneiden liikkeiden tukahduttamisessa. Nimenomaan imperiumiin liittyvissä asioissa kuningattarella oli kyllä epämuodollista valtaa, ja hän halusi takertua imperiumiinsa ja estää siirtomaiden vapautumisen. Sillä oli merkitystä historian kululle.

Lisäksi monarkki on ennen kaikkea imperiumin symboli ja edelleen monien entisten siirtomaiden valtionpäämies. Elisabeth kieltäytyi loppuun asti sitkeästi tunnustamasta tai pahoittelemasta imperiuminsa tekemiä vääryyksiä. Viimeksi tänä vuonna Kanadan alkuperäiskansojen neuvoston (Assembly of First Nations) johtaja RoseAnne Archibald pyysi prinssi Charlesin välityksellä kuningatarta pyytämään anteeksi anglikaanisen kirkon johtajan ominaisuudessa alkuperäiskansoihin kuuluneille lapsille tarkoitetuissa kouluissa tapahtunutta assimilaatiota ja kansanmurhaa, mutta Charles kieltäytyi. Pyyntö ei ollut ensimmäinen laatuaan eikä tullut yllätyksenä, vaan Elisabeth oli siitä tietoinen. Paavi Franciscus sen sijaan esitti anteeksipyynnön katolisen kirkon puolesta.

Elisabeth II ei ainoastaan kieltäytynyt anteeksipyynnöistä ja hyvityksistä, vaan pyrki elinaikanaan nimenomaan ylläpitämään brittiläisen imperiumin perintöä. Ja se toimii. Brittien suhtautuminen imperiumiinsa on myönteisempää kuin suurimmassa osassa entisistä siirtomaavalloista. 32 % Briteistä on ylpeitä imperiumista, 33 % uskoo, että kolonialismi hyödytti kolonisoituja (tästä myytistä olen kirjoittanut aiemmin), ja 27 % toivoisi, että heillä olisi yhä imperiumi. Tämä on luonnollisesti räikeässä ristiriidassa sen kanssa, miten asiat ainakin valtaosassa entisistä siirtomaista nähdään. Tämän takia ei ole yllättävää, että britit kauhistelevat aiemmin alistamiensa kansojen reaktioita kuningattaren kuolemaan, mutta historiatonta se on.

Ihmisen kuolema on toki aina tragedia omaisille, ja jokainen on oikeutettu suremaan kuningattaren kuolemaa. Monarkki ei kuitenkaan koskaan ole vain yksityishenkilö, vaan instituutio, jonka elämä ja kuolema ovat läpeensä poliittisia ilmiöitä. Harva vaati liettualaisia suremaan Mihail Gorbatšovia tai unohtamaan hänen kuoltuaan sen, kuinka hänen käskystään pyrittiin verisesti estämään Liettuan itsenäistyminen. Ei-eurooppalaisilta kansoilta ei myöskään pidä vaatia vastaavaa Elisabethin tapauksessa.

Kolonialismi-keskustelusta ja historiapolitiikasta

 

Kaiverrus taistelusta Haitin vallankumouksen (1791–1804) aikana, ilmestynyt teoksessa M. de Norvins, Histoire de Napoléon (1839).

Kolonialismiin liittyvä historiapoliittinen keskustelu on ottanut tuulta alleen viime aikoina myös Suomessa. Viimeksi Alex Snellman kirjoitti Historiallisessa aikakauskirjassa (3/2021, 361–365.) dekolonisaatioaktivismista, kulttuurisodista sekä niiden muodostamasta uhasta liberaalidemokratialle. Kirjoituksen punainen lanka jäi itselleni hieman hämärän peittoon, eikä käy ihan selväksi, miten esimerkiksi Venäjän tai Unkarin epädemokraattinen kehitys liittyy dekolonisaatioon. Snellmanin pääteesi on kuitenkin se, että kolonialismin historiaa voidaan väärinkäyttää kulttuurisotien välikappaleena niin, että se uhkaa keskustelun moniäänisyyttä ja viime kädessä demokratiaa.

Snellman viittaa myös Ari Heloon, joka kirjoitti poleemisessa kolumnissaan ns. woke-kulttuurin tuottamista nyrjähdyksistä historiallisessa ajattelussa. Helo toteaa, että historiantutkimuksessa on pyrittävä objektiivisuuteen, vaikka sitä ei koskaan voikaan täysin saavuttaa. Hänen mukaansa orjuuden historiaakin on kirjoitettu jo kauan sitten orjien oman toimijuuden näkökulmasta vailla moraalista raivoa menneisyyttä kohtaan. On vain tutkittu, ”miltä järjestelmä siinä eläneille näytti”.

Tässä ajattelussa on kuitenkin omat ongelmansa, joita dekoloniaalinen lähestymistapa pyrkii purkamaan. Koloniaalisuudessa on kysymys valtasuhteista. Kenen näkökulmasta ja ehdoilla historiaa tutkitaan? Miten määritellään, mikä on normaalia, ja kuka sen tekee? Kriittinen tutkija on tietoinen tällaisista kysymyksistä sen sijaan, että kuvittelisi voivansa vain katsoa maailmaa ulkopuolelta ja objektiivisesti määritellä, miltä maailma orjien tai kolonisoitujen silmin näytti.

En tunnista nykytutkimuksessa sellaista Helon kuvaamaa ilmiötä, että ”[n]ykyään kolonialismin historiasta melskataan kuin sitä ei olisi aiemmin edes tutkittu”. Ensinnäkin dekolonialismi ei edes itsessään ole mikään uusi suuntaus, vaikka se Suomesta käsin ehkä siltä näyttääkin, vaan siitä on keskusteltu jo viime vuosituhannella. (Käsittelin aihetta tässä blogissa myös viime vuonna.) Toisekseen nykytutkimus pohjaa kyllä aiempien sukupolvien työlle, mutta tarkastelee sitä kriittisesti, kuten pitääkin.

Dekoloniaalisuutta voi ja pitääkin tarkastella kriittisesti siinä missä kaikkia muitakin tutkimuksen virtauksia, mutta olisi hyvä, jos kritiikki ei perustuisi olkinukkeihin, kuten hyvin usein käy. Dekoloniaalisuus ei kavenna moniäänisyyttä vaan nimenomaan lisää sitä. Yhä enemmän ääneen pääsevät muutkin kuin me valkoiset keski-ikäiset miehet, ja yhä useammin maailmaa katsotaan muidenkin kuin meidän näkökulmasta. Toisin kuin Helo väittää, se että joudumme tarkastelemaan omaa positiotamme ja omia etuoikeuksiamme ei tarkoita sitä, että meidän oletetaan häpeävän valkoisuuttamme. Kyse on vain siitä, että tunnistamme sen, että tutkimusta ohjaavat taustaoletukset ovat nimenomaan valkoisten eurooppalaisamerikkalaisissa kulttuureissa kasvaneiden ja koulutettujen miesten luomia. Dekoloniaalisuus pyrkii tämän purkamiseen.

Myöskään se, että edelliset tutkijasukupolvet ovat yhä kasvavan kritiikin kohteena ei ole merkki sensuurista tai, Alex Snellmanin sanoin, illiberalismista. Sehän on vain normaali asioiden tila. Jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudelleen. Menneisyys sinänsä ei muutu, mutta tutkimuksen näkökulmat muuttuvat. Se ei myöskään tee vanhasta tutkimuksesta välttämättä vähemmän validia. Se ei vain ole samalla tavalla relevanttia nykypäivän kysymyksenasetteluiden kannalta.

Snellman siteeraa Harper’s Magazinessa julkaistua tieteen ja kulttuurin vaikuttajien kirjettä, jossa kiinnitetään huomiota sananvapauden kaventumiseen. On pakko todeta, että allekirjoittajat on pääosin vahvoissa vaikuttaja-asemissa olevia ihmisiä, ja iso osa heistä kuuluu sukupolviin, jotka aikoinaan kävivät omat kulttuurisotansa sen ajan establismentia vastaan mutta muodostavat tämän ajan establishmentin itse. Vaikka tämä on Snellmanin mukaan ad hominem -argumentti, näen asian itse toisin. Kyse on siitä, että he eivät täysin ymmärrä nykyajan virtauksia. He edustavat status quota, jota pitävät itsestään selvänä, eivätkä osaa sitä kyseenalaistaa.

Siitä olen Snellmanin ja Helon kanssa samaa mieltä, että käsitteiden kanssa on syytä olla tarkkana. Epätäsmällinen käsitteiden käyttö tekee usein vain hallaa, joten tutkijan on pyrittävä johdonmukaisuuteen ja kyettävä perustelemaan käsitteensä. Ironista kyllä, sekä Snellman että Helo pyrkivät kuitenkin kaventamaan käsitteistöä kertomalla, että tiettyjä sanoja olisi parempi välttää. Käsitteet elävät ajassa, eikä niille useinkaan ole yksiselitteisiä kaikkien hyväksymiä määritelmiä. Jonkin ilmiön kritisoiminen ei myöskään tarkoita automaattisesti vastakkainasettelujen lietsomista tai sen leimaamista yksiselitteisesti pahaksi. Käsitteiden käyttö kuuluu historiantutkijan ammattitaitoon.

On myös hyvä ymmärtää, mikä on historiantutkimusta ja mikä historiapolitiikkaa. Helo muun muassa närkästyy siitä, että professori Marlene L. Daut kutsuu Napoleonia valkoisen ylivallan ikoniksi. Ymmärrän anakronismin vaaran, mutta Dautin kritiikin kärki osui nimenomaan siihen, miten Ranskassa jo kerran lakkautetun orjuuden palauttaneen Napoleonin juhlistamiseen sankarina nykypäivänä häivyttää maan kolonialistista historiaa, joka koskettaa myös monia tämän päivän ranskalaisia, joiden juuret ovat entisissä siirtomaissa. Kyse ei ole siitä, miten Napoleonia pitäisi historiantutkimuksessa käsitellä vaan historiapolitiikasta. On yhtä lailla poliittinen valinta juhlistaa jotakuta kansallissankarina kuin on tämän pudottaminen jalustalta.

Samalla on muistettava, että akateeminen historiantutkimus ei koskaan voi olla arvovapaata. Tutkimusta tehdään tietyssä ajassa ja paikassa, ja se kiinnittyy aina väistämättä ympäröivään yhteiskuntaan ja siinä käytyihin keskusteluihin. Tätä poliittista ja yhteiskunnallista aspektia ei päästä pakoon esittämällä historiantutkimus jonain neutraalina menneisyyden tosiasioiden selvittämisenä. Tutkija, joka pyrkii täydelliseen epäpoliittisuuteen, päätyy usein vain olemaan poliittinen ymmärtämättä sitä itse. Siksi on parempi reflektoida ja myös kritisoida omia lähtökohtia ja taustaoletuksia. Juuri tähän muun muassa dekoloniaalinen tutkimusote antaa välineitä.

Historiantutkimus, rasismi ja dekolonisaatio

Kuva: Bryan Helfrich, Wikimedia Commons

Minneapolislainen poliisi Derek Chauvin tappoi tummaihoisen George Floydin 25.5.2020 painamalla polvellaan hänen niskaansa lähes yhdeksän minuutin ajan huolimatta siitä, että Floyd toistuvasti sanoi, ettei pysty hengittämään. Tapaus oli yksi lisä Yhdysvaltain poliisin mustaan väestöön kohdistavan väkivallan pitkässä ja synkässä historiassa. Muun muassa Black Lives Matter -järjestö on kampanjoinut tätä vastaan jo vuosia, mutta nyt George Floydin kuolema on synnyttänyt kenties ennennäkemättömän protestiaallon niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmassa. Protestit ovat levinneet myös Suomeen, ja suomalaiset antirasistiset aktivistit ovatkin jo toivoneet tämän olevan rasismin vastaisen kamppailun Me Too -hetki.

Protestit ovat muodostuneet monen muun asian ohella myös kamppailuksi historiasta ja muistamisen politiikasta. Bristolissa protestoijat kaatoivat ja upottivat kanavaan orjakauppias Edward Colstonin patsaan. Yhdysvalloissa puolestaan on kaadettu useita Kristoffer Kolumbuksen sekä Etelävaltioiden johtajien patsaita. Muistomerkit eivät ole koskaan neutraaleja, vaan ne ovat osa historiapolitiikkaa. Siksi on luonnollista, että niihin liittyy myös poliittisia kamppailuja. Kyse on perinteisen eurosentrisen narratiivin haastamisesta. Siitä, kenen ääni tuule kuulluksi.

Akateeminen historiantutkimus ei voi olla muusta yhteiskunnasta irrallinen saareke. Meidän tutkijoiden on tärkeää käsitellä rasismin ja historiankirjoituksen suhdetta. Aihe on kuitenkin valtavan laaja, eikä yhdessä blogitekstissä voi kuin vähän raapaista pintaa. Sen vuoksi päätin tässä vain kirjata ylös muutamia ajatuksia historiantutkimuksen ja -kirjoituksen dekolonisaatiosta, joka auttaa ymmärtämään ja purkamaan niiden eurosentrisyyttä ja rasismia. Toivottavasti voin palata aiheeseen myöhemmin laajemmin. Tätä tekstiä innoitti myös Dr. Leonardo Custódion pitämä luento ”What does ’Decolonization’ Mean to You?” Tampereen yliopistossa lokakuussa 2019.

Historiantutkimuksen dekolonisaatio

Historiaa on kirjoitettu ja paljon useammin siirretty suullisena perinteenä eteenpäin niin kauan, kun ihmisiä on ollut olemassa, mutta akateeminen historiankirjoitus sellaisena, kuin sen nyt tunnemme, syntyi 1800-luvun Euroopassa. Historiankirjoitus on siitä lähtien ollut hyvin Eurooppa-keskeistä. Koko historiankirjoituksen kaanon on lähes yksinomaan valkoisten ja enimmäkseen miesten kirjoittamaa, ja näkökulma on vahvasti niin sanotussa globaalissa pohjoisessa. Vaikka Eurooppaa käsittelevä historiankirjoitus on enenevissä määrin kiinnittänyt huomiota alempien yhteiskuntaluokkien historiaan, vähemmistöjä on käsitelty vielä hyvin vähän. Muita maanosia käsitellään lähinnä kolonialismin ja globalisaation kautta, ja silloinkin toimijoina ovat pääasiassa eurooppalaiset. Tarvitaan siis historiantutkimuksen dekolonisaatiota.

Mitä dekolonisaatio sitten tarkoittaa? Sen avaaminen täytyy aloittaa termien määrittelyllä. Kolonialismi tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että joku valtio tai valtakunta (empire) alistaa toisen poliittisesti ja/tai taloudellisesti toisen alueen ja sen asukkaat. Kyseessä on aina alistussuhde ja siihen liittyy aina taloudellista riistoa. Koloniaalisuus (coloniality) on laajempi termi. Nelson Maldonado-Torresin mukaan se viittaa kolonialismin myötä syntyneisiin valtarakenteisiin, jotka määrittävät kulttuuria, työtä, tiedontuottamista sekä ihmisten ja kansojen välisiä suhteita ohi ja yli siirtomaavaltojen hallinnollisen vallan.

Tähän liittyen Aníbal Quijano loi vallan koloniaalisuuden käsitteen (coloniality of power), jota on kehittänyt eteenpäin mm. Walter D. Mignolo. Vallan koloniaalisuudessa olennaista on rodullistamisen prosessi, jossa ihmiset luokitellaan ja jaetaan ryhmiin ”rodun”, etnisyyden tai kulttuurin perusteella.

Koloniaalisuus ei katoa siirtomaavallan purkautumisen myötä, vaan sitä ylläpidetään ja uusinnetaan jatkuvasti kulttuurituotteissa, akateemisessa maailmassa, arkijärjessä, ihmisten omakuvassa sekä kuvassa toisista. Elämme ja hengitämme koloniaalisuutta jatkuvasti. Tämä koskee myös historiankirjoitusta ja opetusta. Jamaikalla syntynyt englantilainen entinen jalkapalloilija John Barnes tiivisti asian Twitterissä erinomaisesti. Hän kasvoi mustana poikana maassa, jonka väestö on pääosin tummaihoista, ja mitä hän oppi historiasta? Sen, että saksalaiset ovat pahoja, ja Britannia toi hyväntahtoisesti ja altruistisesti sivistyksen ja kulttuuriin muuhun maailmaan, mistä pitäisi olla kiitollinen.

Dekolonisaatio tarkoittaa koloniaalisten rakenteiden purkamista. Historiantutkimuksessa se voi tarkoittaa sitä, että puretaan ajatusta eurooppalaisen historian universaaliudesta, tuodaan esiin ei-eurooppalaisia tai eurooppalaiseen vähemmistöön kuuluvia toimijoita ja tutkitaan heitä heidän omista lähtökohdistansa, ei ainoastaan suhteessa eurooppalaisiin tai reagoimassa näiden toimiin. Samalla on syytä irrottautua länsimaisesta kaanonista ja tuoda esiin niin sanotun globaalin etelän näkökulmia. Tämän tulisi ulottua myös kouluopetukseen.

Myös akateeminen tieto on syytä kontekstualisoida. Vaikka sen arvoa ei voi kiistää, täytyy muistaa, että sekään ei ole neutraalia vaan tiettyjen länsimaisten konventioiden mukaan tuotettua. Myös muunlainen tieto voi olla yhtä lailla arvokasta. Anna Pöysä on kirjoittanut ansiokkaassa blogitekstissään tästä aiheesta enemmän.

Myös historiantutkimuksen lähteitä voidaan lukea dekoloniaalisesti. Se tarkoittaa sitä, että pyritään purkamaan koloniaalinen epistemologia, joka lähteistä välittyy. Tutkija Gonzalo Lamana puhuu kaksoisstrategiasta, joiden avulla voi vastustaa lähdeaineistosta välittyvää alkuperäiskansojen eksotisointia ja poispyyhkimistä, jotka puolestaan ovat keskeisiä koloniaalisen hallinnan välineitä. Mikäli vastataan eksotisointiin painottamalla ihmisten samanlaisuutta, tullaan samalla tukeneeksi ajatusta eurooppalaisuuden universaaliudesta. Jos taas korostetaan kulttuurieroja, tullaan helposti toiseuttaneeksi alkuperäiskansat, jotka pystyvät toimimaan vain oman kulttuurinsa ahtaissa puitteissa. Juuri siksi tarvitaan kaksoisstrategiaa.

Lamanan mukaan tulee toisaalta tarkastella alkuperäiskansojen toimintaa heidän oman kulttuurinsa ehdoilla eikä vain valloittajien näkökulmasta. Tähän viittaa kulttuurierojen esiintuominen. Alkuperäiskansojen maailmankuva poikkesi eurooppalaisesta, joten myös heidän motiivinsa ja tapansa ymmärtää maailmaa poikkesivat. Samalla täytyy kuitenkin myös ”de-oksidentalisoida” valloittajat, eli hylätä usein implisiittinen ajatus eurooppalaisesta universaaliudesta. Näin muistamme, että eurooppalaisetkin kulttuurit ovat nimenomaan omaleimaisia kulttuureita, eivätkä mikään universaali normi. Samalla on muistettava, että niin eurooppalaiset kuin alkuperäiskansojenkin kulttuurit ovat jatkuvassa liikkeessä.

Dekolonisaatio ei ole metafora

Tämä kaikki on tärkeää, mutta kuten Eve Tuck ja K. Wayne Yang toteavat, dekolonisaatiosta ei pitäisi tehdä pelkkää metaforaa. Vaikka tavoitteet voivat olla kannatettavia, dekolonisaation muuttaminen pelkäksi metaforaksi mahdollistaa taktiikan, jota Tuck ja Yang kutsuvat asuttajakolonialistien siirroiksi kohti viattomuutta (moves to innocence). Kirjoittajat muistuttavat, ettei dekolonisaation kuulukaan olla helppoa, mukavaa ja lohdullista. Sen sijaan se on väistämättä vaikeaa ja hermostuttavaa. Dekolonisaatio ei koskaan tapahdu huomaamatta. Kyse on siitä, ovatko kolonialismista hyötyvät valmiita luopumaan vallastaan, etuoikeuksistaan ja (ryöstetyistä) maistaan. Dekolonisaation metaforisointi mahdollistaa status quon jatkumisen ilman, että valtasuhteet muuttuvat tai kolonisoitujen asema kohenee.

Pari kollegaani oli viime vuonna Kanadassa konferenssissa. Siellä on jo pitkään ollut tapana, että jo konferenssiohjelmassa kerrotaan, minkä alkuperäiskansan mailla tapahtuma järjestetään, ja moni esitelmän pitäjä kiittää esitelmänsä aluksi kyseisiä kansoja siitä, että saavat pitää siellä esitelmäänsä. Tämä on ilman muuta hieno tapa, joka jo itsessään merkitsee jotain. Tuckin ja Yangin hengessä on kuitenkin kysyttävä, johtaako tämä lopulta mihinkään. Ikään kuin tunnustetaan, että ollaan alkuperäiskansoilta ryöstetyillä mailla, mutta ollaanko valmiita edes neuvottelemaan maiden palauttamisesta heille, joille ne kuuluvat.

Iso osa Kanadan pinta-alasta on niin sanottua luovuttamatonta maata (unceded land), josta alkuperäiskansat eivät ole missään rauhansopimuksessa luopuneet, mutta joka on heiltä viety silti. Yhä edelleen Kanadassa rakennetaan öljyputkea juuri tällaiselle luovuttamattomalle Wetʼsuwetʼen-kansan maalle ja pyritään väkivaltaisesti tukahduttamaan sitä vastustavat protestit. Dekolonisaatiossa on kuitenkin kyse juuri kolonialististen ja koloniaalisten rakenteiden purkamisesta myös konkreettisesti, ei vain symbolisesti. Tässä on vielä valtavasti tekemistä.

Kirjallisuus

Lamana, Gonzalo (2008), Domination without Dominance: Inca-Spanish Encounters in Early Colonial Peru (Durham and London: Duke University Press).

Maldonado-Torres (2007), "On the Coloniality of Being", Cultural Studies 21: :2, 240–270.

Mignolo, Walter D. (2000), Local Histories/Global Designs: Coloniality, Subaltern Knowledges, and Border Thinking (Princeton: Princeton University Press).

Pöysä, Anna (2016), “Dekolonisoi mielesi!” [https://annapoysa.wordpress.com/2016/03/03/dekolonisoi-mielesi/], viitattu 16.6.2020.

Tuck, Eve & K. Wayne yang (2012), “Decolonization is not a Metaphor”, Decolonization: Indigeneity, Education and Society 1:1, 1–40.

Alkuperäiskansojen väestökato Espanjan siirtomaissa

Codex Florentinus, kirja XII, folio 54. Kuva: Wikimedia Commons.

Ihmiskunnan historia tuntee lukuisia toinen toistaan tuhoisampia kulkutautiepidemioita ja -pandemioita. Kaikki ovat varmasti kuulleet mustasta surmasta, 1300-luvulla riehuneesta paiseruttopandemiasta, joka tappoi joidenkin arvioiden mukaan jopa kolmanneksen Euroopan väestöstä. Vuosina 1918–19 riehunut espanjantauti puolestaan tappoi enemmän ihmisiä kuin ensimmäinen maailmansota, eri arvioiden mukaan 30–100 miljoonaa ihmistä.

Suhteellisesti pahin kulkutautiepidemioiden aiheuttama väestökatastrofi lienee kuitenkin Amerikan mantereen kolonisaatiota seurannut ennestään tuntemattomien tautien leviäminen mantereelle. Manner oli ollut eristyksistä muusta maailmasta tuhansien vuosien ajan, eikä sen väestö ollut osallinen Euraasian ja Afrikan tautikierrossa. Yksi selitys kulkutautien vähäisyydelle saattaa olla myös kotieläinten pidon vähäisyys. Tästä syystä espanjalaisten mukanaan tuomat tartuntataudit, muun muassa isorokko, tuhkarokko, pilkkukuume, influenssa ja monet muut, aiheuttivat niin suurta tuhoa.

On arvioitu, että mantereen alkuperäisväestön väkiluku romahti espanjalaisten saapumista seuraavien noin sadan vuoden aikana peräti 85–90 %. Tämä on toki vain valistunut arvaus, mutta joka tapauksessa väestökato oli valtava. Taudit eivät tulleet hetkessä, vaan useina toisiaan seuranneina epidemia-aaltoina, jotka jatkuivat siihen asti, että väestön vastustuskyky oli kehittynyt riittävästi.

Arviot mantereen väkiluvusta ennen Kolumbuksen saapumisesta ovat vaihdelleet valtavasti, alle kymmenestä miljoonasta yli sataan miljoonaan, eikä tarkkaa lukua ole koskaan mahdollista saada selville. Yleisimmin arviot kuitenkin vaihtelevat välillä 40–55 miljoonaa. Arviot alkuperäiskansojen väkiluvusta 1600-luvlla vaihtelevat myös, mutta huomattavasti vähemmän. Tuolta ajalta on jo olemassa lukuisia väestölaskentoja, joiden pohjalta tehdyt arviot ovat vakaammalla pohjalla. Yleisimmin esitetty arvio on, että 1600-luvun alkupuoliskolla Amerikan alkuperäiskansojen yhteenlaskettu väkiluku oli enää noin 6 miljoonaa. Epidemiat eivät päättyneet tähän, vaan jatkuivat pitkälle 1900-luvulle saakka erityisesti alueilla, joille eurooppalaiset saapuivat myöhemmin. Vielä nykyäänkin alkuperäiskansat ovat erityisen haavoittuvaisia kulkutautiepidemioille, koska heidän pääsynsä terveydenhuollon piiriin on usein rajoitettua.

Valtavalle väestökadolle oli monia muitakin syitä. Valloitussodissa ja niitä seuranneissa väkivaltaisuuksissa kuoli runsaasti ihmisiä, mutta se selittää väestökadosta vain pienen osan. Sotia ja valloitusta seurasi siirtomaayhteiskunnan rakentaminen ja alkuperäiskansojen valjastaminen työvoimaksi, jolla oli tuhoisa vaikutus alkuperäiskansojen yhteisöille. Ilman viruksia ja bakteereja tuho ei kuitenkaan olisi ollut lähellekään samassa mittakaavassa. Tämä ei kuitenkaan vapauta valloittajia vastuusta.

Italialainen maantieteilijä Massimo Livi Bacci on esittänyt (2008), että niin suuren mittakaavan demografinen katastrofi ei ollut tautien väistämätön seuraus, vaan sen aiheutti biologisten tekijöiden sekä inhimillisen toiminnan yhteisvaikutus. Suuret väestösiirrot, tuotantotapojen uudelleenjärjestelyt, kova työ usein pakotettuna sekä puuttuminen perheiden ja yhteisöjen rakenteisiin pahensivat kuolleisuutta. Tätä väitettä tukee se, että Espanjan siirtomaissa ei ole havaittavissa yhtä väestökadon mallia, vaan useita erilaisia paikallisia malleja.

Espanjalaisvalloittajien tavoitteena ei toki ollut alkuperäiskansojen hävittäminen, sillä he halusivat valjastaa nämä työvoimakseen. Kuitenkin he pyrkivät yleensä lyhytnäköisesti saamaan näistä kaiken irti mahdollisimman nopeasti, joten he eivät myöskään ryhtyneet kovin tehokkaisiin toimiin näiden suojelemiseksi.

Usein on oletettu, että alkuperäisväestöt lamaantuivat ja passivoituivat tautien kylväessä tuhoa heidän keskuudessaan. Tuntemattomalta tappajalta oli vaikea suojautua, ja tautien osuminen juuri alkuperäiskansoihin paljon espanjalaisia tehokkaammin herättivät ajatuksen, että espanjalaisten Jumala oli heidän omia jumaliaan voimakkaampi. Tämä näkemys perustuu kuitenkin enemmän eurooppalaisten ennakkoluuloihin alkuperäiskansoista taikauskon ja perinteiden kahlehtimina kansoina kuin todellisuuteen.

Varmasti suuri väestökatastrofi lamaannutti osan, mutta monet yhteisöt ja yksilöt pyrkivät kuitenkin myös aktiivisesti torjumaan tauteja sen tiedon varassa, mikä heillä niiden leviämisestä oli. Selviytymiskeinoihin kuuluivat muun muassa korkea syntyvyys, spontaanit muuttoliikkeet, yhteisön sisäisen solidaarisuuden vahvistaminen sekä uudet liittosuhteet ja solidaarisuuden ulottaminen myös oman yhteisön ulkopuolelle. Nämä keinot eivät tuhonneet taudinaiheuttajia, mutta saattoivat vaimentaa iskua, pienentää kuolleisuutta ja auttaa yhteisöä kestämään kriisin keskellä.

Kirjallisuus:

Massimo Livi Bacci, Conquest: The Destruction of the American Indios, translated by Carl Ipsen (Polity Press: Cambridge 2008).

Kolonialismin patsaat

El Morro de Tulcán, Popayán, Kolumbia

Chilessä laajoihin hallituksen vastaisiin protesteihin osallistunet mapuchet ovat mielenosoitusten yhteydessä kaataneet useita kolonialismia symbolisoineita patsaita. Chilen valloittajaksi kutsutun conquistadorin Pedro de Valdivian patsaat kaadettiin väkijoukon hurratessa Temucossa ja Concepciónissa, ja jälkimmäisessä patsasta poltettiin nuotiossa mapuche-päällikkö Lautaron patsaan juuressa. Concepción on Valdivian vuonna 1550 perustama kaupunki. Chileä käytännössä diktaattorina 1830-luvulla hallinneen Diego Portalesin patsaan pää puolestaan katkaistiin ja ripustettiin roikkumaan mapuche-päällikkö Caupolicánia esittävän patsaan käteen Temucossa.

Kuva: EFE News Agency/Alamy

Mapuchet ovat Etelä-Amerikan tunnetuimpia alkuperäiskansoja, jotka ovat saaneet legendaarisen maineen, koska onnistuivat pysäyttämään espanjalaisten valloitusretket Biobío-joelle noin nykyisen Chilen puoleen väliin. Alue säilyi mapuchejen hallinnassa läpi siirtomaa-ajan vielä Chilen itsenäisyyden alkuvuosikymmenetkin. Vasta vuosina 1861-1883 toteutetut useat toisiaan seuranneet sotilasoperaatiot, niin sanottu Pacificación de la Araucanía eli Araucanian rauhoitus, toivat alueen Chilen hallintaan. Sotilasoperaatioiden suunnittelijana ja johtajana vuoteen 1871 asti toimi Cornelio Saavedra Rodríguez, jonka patsas myös kaadettiin Collipullissa. Konfliktit Chilen valtion ja mapuche-kansan välillä ovat kuitenkin jatkuneet tähän päivään saakka. Viimeisin yhä jatkuva konflikti alkoi vuonna 2016.

Latinalaisessa Amerikassa on lukuisia espanjalaisvalloittajien patsaita, joista on usein käyty kiivastakin keskustelua. Niitä on sekä puolustettu että vastustettu, mutta alkuperäiskansojen näkökulmasta asia lienee selvä; ne ovat valloittajien patsaita, jotka loukkaavat pelkällä olemassaolollaan uhriensa muistoa. Tästä on kyse myös Chilessä, jossa mapuchet evät koskaan ole hyväksyneet maidensa kolonisaatiota.

Nämä tapaukset saivat ajattelemaan erästä itselleni tuttua valloittajan muistomerkkiä ja sen tarinaa Kolumbian Popayánissa. Kyseessä on Quiton ja Popayánin valloittajana tunnetun Sebastián de Belalcázarin ratsastajapatsas, joka sijaitsee Morro de Tulcán -kukkulalla Popayánin keskustan kupeessa.

Pyramidin mallinen kukkula ei ole luonnon muodostama, vaan ihmisten rakentama vuosien 1600 ja 500 eaa. välillä. Tämä selvisi, kun kukkulan sisältä löydettiin tiilirakennelmia, luita sekä erilaisia esineitä tietyön yhteydessä vuonna 1927. Arkeologisten tutkimusten perusteella pyramidi on toiminut palvontapaikkana auringolle, kuulle, tähdille ja sateelle. Sieltä on löytynyt myös yhteisönsä eliittiin kuuluneiden henkilöiden hautoja. Paikka kuitenkin hylättiin ilmeisesti jo satoja vuosia ennen espanjalaisvalloittajien tuloa.

Cubillos, Julio Cesar. El morro de Tulcán, pirámide prehispánica: arqueología de Popayán, Cauca, Colombia. Revista Colombiana de Antropología Vol.8 (Bogotá: Instituto Colombiano de Antropología, 1959), 215-357.

Vuonna 1937 vietettiin Popayánin kaupungin 400-vuotisjuhlaa, jonka kunniaksi kaupungin perustajan Belalcázarin ratsastajapatsas pystytettiin. Alun perin patsaan paikaksi suunniteltiin San Franciscon kirkon aukiota kaupungin keskustassa. Morro de Tulcánille puolestaan suunniteltiin cacique Pubénin patsasta.

Pubénin johtama yhteisö asutti nykyisen Popayánin kaupungin aluetta espanjalaisvalloittajien saapuessa 1535. Pubénista ei tiedetä paljoakaan, mutta hän oli alueen merkittävimpiä päälliköitä. Oletetaan, että Pubén johti usean itsenäisen yhteisön muodostamaa federaatiota. Alueella asuu edelleen Pubénin mukaan nimetty Pubenze-kansa. On kuitenkin epäselvää, tunnettiinko sen nimistä kansaa tuolloin. On myös arveltu, pubénin johtaneen guambianojen ja kokonukojen yhteenliittymää. Joka tapauksessa itse Pubénista on riittävästi mainintoja espanjalaisissa lähteissä, että hänen tiedetään olleen todellinen henkilö.

Jostain syystä kuitenkin espanjalaisen Victorio Machon veistämä Belalcázarin patsas pystytettiin lopulta Morro de Tulcánille. Rómulo Rozon veistämä Pubenin patsas puolestaan katosi jäljettömiin. Siitä on säilynyt vain valokuva. En ole toistaiseksi onnistunut selvittämään, mitä oikein tapahtui.

Cacique Pubén

Oli syy mikä tahansa, nyt Popayánin aluetta asuttaneiden alkuperäiskansojen muinaisen palvontapaikan ja hautausmaan päällä seisoo espanjalaisen valloittajan ratsastajapatsas. Ei ole kovin vaikea ymmärtää, miksi patsas on monien mielestä ongelmallinen ja vähintäänkin väärässä paikassa. Vakavaa keskustelua sen siirtämisestä ei ole kuitenkaan tietääkseni käyty.

Nykyään paikka on suosittu kohde kaupungissa vieraileville turisteille ja paikallisen nuorison ajanviettopaikka. Valtaosa paikalla vierailevista tuskin edes ajattelee asian ongelmallisuutta.

Eikö patsaiden kaataminen sitten ole historian poispyyhkimistä, kysyy varmasti moni. Kenties, mutta niin on patsaiden pystyttäminenkin. Conquistadorien patsaat pyyhkivät pois valloituksen ja kolonialismin kohteiksi joutuneiden kansojen historiaa. Se uusintaa narratiivia valloittajien sankaruudesta ja jättää pimentoon alkuperäiskansojen kamppailut. Patsaiden pystyttäminen ei ole koskaan objektiivista. Muistomerkit kertovat siitä, mitä kulloinkin päätämme muistaa ja mitä unohtaa.

Sebastián de Bellcázarin ratsastajapatsas, Morro de Tulcán. Kuva: Julian David Muñoz Ortega