Kolonialismi-keskustelusta ja historiapolitiikasta

 

Kaiverrus taistelusta Haitin vallankumouksen (1791–1804) aikana, ilmestynyt teoksessa M. de Norvins, Histoire de Napoléon (1839).

Kolonialismiin liittyvä historiapoliittinen keskustelu on ottanut tuulta alleen viime aikoina myös Suomessa. Viimeksi Alex Snellman kirjoitti Historiallisessa aikakauskirjassa (3/2021, 361–365.) dekolonisaatioaktivismista, kulttuurisodista sekä niiden muodostamasta uhasta liberaalidemokratialle. Kirjoituksen punainen lanka jäi itselleni hieman hämärän peittoon, eikä käy ihan selväksi, miten esimerkiksi Venäjän tai Unkarin epädemokraattinen kehitys liittyy dekolonisaatioon. Snellmanin pääteesi on kuitenkin se, että kolonialismin historiaa voidaan väärinkäyttää kulttuurisotien välikappaleena niin, että se uhkaa keskustelun moniäänisyyttä ja viime kädessä demokratiaa.

Snellman viittaa myös Ari Heloon, joka kirjoitti poleemisessa kolumnissaan ns. woke-kulttuurin tuottamista nyrjähdyksistä historiallisessa ajattelussa. Helo toteaa, että historiantutkimuksessa on pyrittävä objektiivisuuteen, vaikka sitä ei koskaan voikaan täysin saavuttaa. Hänen mukaansa orjuuden historiaakin on kirjoitettu jo kauan sitten orjien oman toimijuuden näkökulmasta vailla moraalista raivoa menneisyyttä kohtaan. On vain tutkittu, ”miltä järjestelmä siinä eläneille näytti”.

Tässä ajattelussa on kuitenkin omat ongelmansa, joita dekoloniaalinen lähestymistapa pyrkii purkamaan. Koloniaalisuudessa on kysymys valtasuhteista. Kenen näkökulmasta ja ehdoilla historiaa tutkitaan? Miten määritellään, mikä on normaalia, ja kuka sen tekee? Kriittinen tutkija on tietoinen tällaisista kysymyksistä sen sijaan, että kuvittelisi voivansa vain katsoa maailmaa ulkopuolelta ja objektiivisesti määritellä, miltä maailma orjien tai kolonisoitujen silmin näytti.

En tunnista nykytutkimuksessa sellaista Helon kuvaamaa ilmiötä, että ”[n]ykyään kolonialismin historiasta melskataan kuin sitä ei olisi aiemmin edes tutkittu”. Ensinnäkin dekolonialismi ei edes itsessään ole mikään uusi suuntaus, vaikka se Suomesta käsin ehkä siltä näyttääkin, vaan siitä on keskusteltu jo viime vuosituhannella. (Käsittelin aihetta tässä blogissa myös viime vuonna.) Toisekseen nykytutkimus pohjaa kyllä aiempien sukupolvien työlle, mutta tarkastelee sitä kriittisesti, kuten pitääkin.

Dekoloniaalisuutta voi ja pitääkin tarkastella kriittisesti siinä missä kaikkia muitakin tutkimuksen virtauksia, mutta olisi hyvä, jos kritiikki ei perustuisi olkinukkeihin, kuten hyvin usein käy. Dekoloniaalisuus ei kavenna moniäänisyyttä vaan nimenomaan lisää sitä. Yhä enemmän ääneen pääsevät muutkin kuin me valkoiset keski-ikäiset miehet, ja yhä useammin maailmaa katsotaan muidenkin kuin meidän näkökulmasta. Toisin kuin Helo väittää, se että joudumme tarkastelemaan omaa positiotamme ja omia etuoikeuksiamme ei tarkoita sitä, että meidän oletetaan häpeävän valkoisuuttamme. Kyse on vain siitä, että tunnistamme sen, että tutkimusta ohjaavat taustaoletukset ovat nimenomaan valkoisten eurooppalaisamerikkalaisissa kulttuureissa kasvaneiden ja koulutettujen miesten luomia. Dekoloniaalisuus pyrkii tämän purkamiseen.

Myöskään se, että edelliset tutkijasukupolvet ovat yhä kasvavan kritiikin kohteena ei ole merkki sensuurista tai, Alex Snellmanin sanoin, illiberalismista. Sehän on vain normaali asioiden tila. Jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudelleen. Menneisyys sinänsä ei muutu, mutta tutkimuksen näkökulmat muuttuvat. Se ei myöskään tee vanhasta tutkimuksesta välttämättä vähemmän validia. Se ei vain ole samalla tavalla relevanttia nykypäivän kysymyksenasetteluiden kannalta.

Snellman siteeraa Harper’s Magazinessa julkaistua tieteen ja kulttuurin vaikuttajien kirjettä, jossa kiinnitetään huomiota sananvapauden kaventumiseen. On pakko todeta, että allekirjoittajat on pääosin vahvoissa vaikuttaja-asemissa olevia ihmisiä, ja iso osa heistä kuuluu sukupolviin, jotka aikoinaan kävivät omat kulttuurisotansa sen ajan establismentia vastaan mutta muodostavat tämän ajan establishmentin itse. Vaikka tämä on Snellmanin mukaan ad hominem -argumentti, näen asian itse toisin. Kyse on siitä, että he eivät täysin ymmärrä nykyajan virtauksia. He edustavat status quota, jota pitävät itsestään selvänä, eivätkä osaa sitä kyseenalaistaa.

Siitä olen Snellmanin ja Helon kanssa samaa mieltä, että käsitteiden kanssa on syytä olla tarkkana. Epätäsmällinen käsitteiden käyttö tekee usein vain hallaa, joten tutkijan on pyrittävä johdonmukaisuuteen ja kyettävä perustelemaan käsitteensä. Ironista kyllä, sekä Snellman että Helo pyrkivät kuitenkin kaventamaan käsitteistöä kertomalla, että tiettyjä sanoja olisi parempi välttää. Käsitteet elävät ajassa, eikä niille useinkaan ole yksiselitteisiä kaikkien hyväksymiä määritelmiä. Jonkin ilmiön kritisoiminen ei myöskään tarkoita automaattisesti vastakkainasettelujen lietsomista tai sen leimaamista yksiselitteisesti pahaksi. Käsitteiden käyttö kuuluu historiantutkijan ammattitaitoon.

On myös hyvä ymmärtää, mikä on historiantutkimusta ja mikä historiapolitiikkaa. Helo muun muassa närkästyy siitä, että professori Marlene L. Daut kutsuu Napoleonia valkoisen ylivallan ikoniksi. Ymmärrän anakronismin vaaran, mutta Dautin kritiikin kärki osui nimenomaan siihen, miten Ranskassa jo kerran lakkautetun orjuuden palauttaneen Napoleonin juhlistamiseen sankarina nykypäivänä häivyttää maan kolonialistista historiaa, joka koskettaa myös monia tämän päivän ranskalaisia, joiden juuret ovat entisissä siirtomaissa. Kyse ei ole siitä, miten Napoleonia pitäisi historiantutkimuksessa käsitellä vaan historiapolitiikasta. On yhtä lailla poliittinen valinta juhlistaa jotakuta kansallissankarina kuin on tämän pudottaminen jalustalta.

Samalla on muistettava, että akateeminen historiantutkimus ei koskaan voi olla arvovapaata. Tutkimusta tehdään tietyssä ajassa ja paikassa, ja se kiinnittyy aina väistämättä ympäröivään yhteiskuntaan ja siinä käytyihin keskusteluihin. Tätä poliittista ja yhteiskunnallista aspektia ei päästä pakoon esittämällä historiantutkimus jonain neutraalina menneisyyden tosiasioiden selvittämisenä. Tutkija, joka pyrkii täydelliseen epäpoliittisuuteen, päätyy usein vain olemaan poliittinen ymmärtämättä sitä itse. Siksi on parempi reflektoida ja myös kritisoida omia lähtökohtia ja taustaoletuksia. Juuri tähän muun muassa dekoloniaalinen tutkimusote antaa välineitä.