 |
| Kuva: Bryan Helfrich, Wikimedia Commons |
Minneapolislainen poliisi Derek Chauvin tappoi tummaihoisen George Floydin 25.5.2020 painamalla polvellaan hänen niskaansa lähes yhdeksän minuutin ajan huolimatta siitä, että Floyd toistuvasti sanoi, ettei pysty hengittämään. Tapaus oli yksi lisä Yhdysvaltain poliisin mustaan väestöön kohdistavan väkivallan pitkässä ja synkässä historiassa. Muun muassa Black Lives Matter -järjestö on kampanjoinut tätä vastaan jo vuosia, mutta nyt George Floydin kuolema on synnyttänyt kenties ennennäkemättömän protestiaallon niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmassa. Protestit ovat levinneet myös Suomeen, ja suomalaiset antirasistiset aktivistit ovatkin jo toivoneet tämän olevan rasismin vastaisen kamppailun Me Too -hetki.
Protestit ovat muodostuneet monen muun asian ohella myös
kamppailuksi historiasta ja muistamisen politiikasta. Bristolissa protestoijat
kaatoivat ja upottivat kanavaan orjakauppias Edward Colstonin patsaan. Yhdysvalloissa puolestaan on kaadettu useita Kristoffer Kolumbuksen sekä
Etelävaltioiden johtajien patsaita. Muistomerkit eivät ole koskaan neutraaleja, vaan ne ovat osa
historiapolitiikkaa. Siksi on luonnollista, että niihin liittyy myös
poliittisia kamppailuja. Kyse on perinteisen eurosentrisen narratiivin
haastamisesta. Siitä, kenen ääni tuule kuulluksi.
Akateeminen historiantutkimus ei voi olla muusta
yhteiskunnasta irrallinen saareke. Meidän tutkijoiden on tärkeää käsitellä rasismin
ja historiankirjoituksen suhdetta. Aihe on kuitenkin valtavan laaja, eikä
yhdessä blogitekstissä voi kuin vähän raapaista pintaa. Sen vuoksi päätin tässä
vain kirjata ylös muutamia ajatuksia historiantutkimuksen ja -kirjoituksen dekolonisaatiosta,
joka auttaa ymmärtämään ja purkamaan niiden eurosentrisyyttä ja rasismia.
Toivottavasti voin palata aiheeseen myöhemmin laajemmin. Tätä tekstiä innoitti
myös Dr. Leonardo Custódion pitämä luento ”What does ’Decolonization’ Mean to You?” Tampereen yliopistossa
lokakuussa 2019.
Historiantutkimuksen dekolonisaatio
Historiaa on kirjoitettu ja paljon useammin siirretty
suullisena perinteenä eteenpäin niin kauan, kun ihmisiä on ollut olemassa,
mutta akateeminen historiankirjoitus sellaisena, kuin sen nyt tunnemme, syntyi
1800-luvun Euroopassa. Historiankirjoitus on siitä lähtien ollut hyvin Eurooppa-keskeistä.
Koko historiankirjoituksen kaanon on lähes yksinomaan valkoisten ja enimmäkseen
miesten kirjoittamaa, ja näkökulma on vahvasti niin sanotussa globaalissa
pohjoisessa. Vaikka Eurooppaa käsittelevä historiankirjoitus on enenevissä
määrin kiinnittänyt huomiota alempien yhteiskuntaluokkien historiaan,
vähemmistöjä on käsitelty vielä hyvin vähän. Muita maanosia käsitellään lähinnä
kolonialismin ja globalisaation kautta, ja silloinkin toimijoina ovat
pääasiassa eurooppalaiset. Tarvitaan siis historiantutkimuksen dekolonisaatiota.
Mitä dekolonisaatio sitten tarkoittaa? Sen avaaminen täytyy
aloittaa termien määrittelyllä. Kolonialismi tarkoittaa yksinkertaistettuna
sitä, että joku valtio tai valtakunta (empire) alistaa toisen poliittisesti
ja/tai taloudellisesti toisen alueen ja sen asukkaat. Kyseessä on aina
alistussuhde ja siihen liittyy aina taloudellista riistoa. Koloniaalisuus (coloniality)
on laajempi termi. Nelson Maldonado-Torresin mukaan se viittaa kolonialismin
myötä syntyneisiin valtarakenteisiin, jotka määrittävät kulttuuria, työtä,
tiedontuottamista sekä ihmisten ja kansojen välisiä suhteita ohi ja yli
siirtomaavaltojen hallinnollisen vallan.
Tähän liittyen Aníbal Quijano loi vallan koloniaalisuuden
käsitteen (coloniality of power), jota on kehittänyt eteenpäin mm.
Walter D. Mignolo. Vallan koloniaalisuudessa olennaista on rodullistamisen
prosessi, jossa ihmiset luokitellaan ja jaetaan ryhmiin ”rodun”, etnisyyden tai
kulttuurin perusteella.
Koloniaalisuus ei katoa siirtomaavallan purkautumisen myötä,
vaan sitä ylläpidetään ja uusinnetaan jatkuvasti kulttuurituotteissa,
akateemisessa maailmassa, arkijärjessä, ihmisten omakuvassa sekä kuvassa
toisista. Elämme ja hengitämme koloniaalisuutta jatkuvasti. Tämä koskee myös
historiankirjoitusta ja opetusta. Jamaikalla syntynyt englantilainen entinen jalkapalloilija
John Barnes tiivisti asian Twitterissä erinomaisesti. Hän kasvoi mustana poikana maassa, jonka väestö on
pääosin tummaihoista, ja mitä hän oppi historiasta? Sen, että saksalaiset ovat
pahoja, ja Britannia toi hyväntahtoisesti ja altruistisesti sivistyksen ja
kulttuuriin muuhun maailmaan, mistä pitäisi olla kiitollinen.
Dekolonisaatio tarkoittaa koloniaalisten rakenteiden
purkamista. Historiantutkimuksessa se voi tarkoittaa sitä, että puretaan ajatusta
eurooppalaisen historian universaaliudesta, tuodaan esiin ei-eurooppalaisia tai
eurooppalaiseen vähemmistöön kuuluvia toimijoita ja tutkitaan heitä heidän
omista lähtökohdistansa, ei ainoastaan suhteessa eurooppalaisiin tai reagoimassa
näiden toimiin. Samalla on syytä irrottautua länsimaisesta kaanonista ja tuoda
esiin niin sanotun globaalin etelän näkökulmia. Tämän tulisi ulottua myös
kouluopetukseen.
Myös akateeminen tieto on syytä kontekstualisoida. Vaikka
sen arvoa ei voi kiistää, täytyy muistaa, että sekään ei ole neutraalia vaan
tiettyjen länsimaisten konventioiden mukaan tuotettua. Myös muunlainen tieto
voi olla yhtä lailla arvokasta. Anna Pöysä on kirjoittanut ansiokkaassa
blogitekstissään tästä aiheesta enemmän.
Myös historiantutkimuksen lähteitä voidaan lukea
dekoloniaalisesti. Se tarkoittaa sitä, että pyritään purkamaan koloniaalinen
epistemologia, joka lähteistä välittyy. Tutkija Gonzalo Lamana puhuu
kaksoisstrategiasta, joiden avulla voi vastustaa lähdeaineistosta välittyvää alkuperäiskansojen
eksotisointia ja poispyyhkimistä, jotka puolestaan ovat keskeisiä koloniaalisen
hallinnan välineitä. Mikäli vastataan eksotisointiin painottamalla ihmisten
samanlaisuutta, tullaan samalla tukeneeksi ajatusta eurooppalaisuuden
universaaliudesta. Jos taas korostetaan kulttuurieroja, tullaan helposti toiseuttaneeksi
alkuperäiskansat, jotka pystyvät toimimaan vain oman kulttuurinsa ahtaissa
puitteissa. Juuri siksi tarvitaan kaksoisstrategiaa.
Lamanan mukaan tulee toisaalta tarkastella alkuperäiskansojen
toimintaa heidän oman kulttuurinsa ehdoilla eikä vain valloittajien
näkökulmasta. Tähän viittaa kulttuurierojen esiintuominen. Alkuperäiskansojen
maailmankuva poikkesi eurooppalaisesta, joten myös heidän motiivinsa ja tapansa
ymmärtää maailmaa poikkesivat. Samalla täytyy kuitenkin myös ”de-oksidentalisoida”
valloittajat, eli hylätä usein implisiittinen ajatus eurooppalaisesta
universaaliudesta. Näin muistamme, että eurooppalaisetkin kulttuurit ovat nimenomaan
omaleimaisia kulttuureita, eivätkä mikään universaali normi. Samalla on
muistettava, että niin eurooppalaiset kuin alkuperäiskansojenkin kulttuurit
ovat jatkuvassa liikkeessä.
Dekolonisaatio ei ole metafora
Tämä kaikki on tärkeää, mutta kuten Eve Tuck ja K. Wayne
Yang toteavat, dekolonisaatiosta ei pitäisi tehdä pelkkää metaforaa. Vaikka
tavoitteet voivat olla kannatettavia, dekolonisaation muuttaminen pelkäksi
metaforaksi mahdollistaa taktiikan, jota Tuck ja Yang kutsuvat
asuttajakolonialistien siirroiksi kohti viattomuutta (moves to innocence). Kirjoittajat muistuttavat, ettei
dekolonisaation kuulukaan olla helppoa, mukavaa ja lohdullista. Sen sijaan se
on väistämättä vaikeaa ja hermostuttavaa. Dekolonisaatio ei koskaan tapahdu
huomaamatta. Kyse on siitä, ovatko kolonialismista hyötyvät valmiita luopumaan vallastaan,
etuoikeuksistaan ja (ryöstetyistä) maistaan. Dekolonisaation metaforisointi
mahdollistaa status quon jatkumisen ilman, että valtasuhteet muuttuvat
tai kolonisoitujen asema kohenee.
Pari kollegaani oli viime vuonna Kanadassa konferenssissa.
Siellä on jo pitkään ollut tapana, että jo konferenssiohjelmassa kerrotaan,
minkä alkuperäiskansan mailla tapahtuma järjestetään, ja moni esitelmän pitäjä
kiittää esitelmänsä aluksi kyseisiä kansoja siitä, että saavat pitää siellä
esitelmäänsä. Tämä on ilman muuta hieno tapa, joka jo itsessään merkitsee
jotain. Tuckin ja Yangin hengessä on kuitenkin kysyttävä, johtaako tämä lopulta
mihinkään. Ikään kuin tunnustetaan, että ollaan alkuperäiskansoilta
ryöstetyillä mailla, mutta ollaanko valmiita edes neuvottelemaan maiden
palauttamisesta heille, joille ne kuuluvat.
Iso osa Kanadan pinta-alasta on niin sanottua luovuttamatonta
maata (unceded land), josta alkuperäiskansat eivät ole missään
rauhansopimuksessa luopuneet, mutta joka on heiltä viety silti. Yhä edelleen
Kanadassa rakennetaan öljyputkea juuri tällaiselle luovuttamattomalle Wetʼsuwetʼen-kansan maalle ja pyritään väkivaltaisesti tukahduttamaan sitä vastustavat protestit. Dekolonisaatiossa
on kuitenkin kyse juuri kolonialististen ja koloniaalisten rakenteiden
purkamisesta myös konkreettisesti, ei vain symbolisesti. Tässä on vielä
valtavasti tekemistä.
Kirjallisuus
Lamana,
Gonzalo (2008), Domination without
Dominance: Inca-Spanish Encounters in Early Colonial Peru (Durham and
London: Duke University Press).
Maldonado-Torres
(2007), "On the Coloniality of Being", Cultural Studies 21: :2,
240–270.
Mignolo,
Walter D. (2000), Local Histories/Global
Designs: Coloniality, Subaltern Knowledges, and Border Thinking (Princeton:
Princeton University Press).
Pöysä, Anna (2016), “Dekolonisoi mielesi!” [https://annapoysa.wordpress.com/2016/03/03/dekolonisoi-mielesi/],
viitattu 16.6.2020.
Tuck, Eve
& K. Wayne yang (2012), “Decolonization is not a Metaphor”, Decolonization:
Indigeneity, Education and Society 1:1, 1–40.