Kansanmurha Gazassa ja Israelin asuttajakolonialismi

Palestiinalaispakolaiset ovat säilyttäneet vanhojen kotitalojensa avaimet symbolisoimaan paluuta. Pakolaisilla on kansainvälisen lain mukaan oikeus palata kotinsa. Kuva Nakban 75-vuotispäivän mielenosoituksesta Gazan kaistan rajalla Khan Yunisista itään 1.5.2023. AFP.

Maailma on kohta kaksi kuukautta seurannut kauhuissaan, kun Israel on hirvittävällä hävitysvimmalla tuhonnut tiukasti saartamaansa Gazan kaistaa. Tätä kirjoittaessa vahvistettuja kuolonuhreja on jo yli 15 000, joista yli 6 000 on lapsia, minkä lisäksi raunioissa makaa vielä tuhansia ihmisiä, joita ei ole löydetty. Todellisuudessa kuolleita on varmuudella jo yli 20 000, ja heistä yli 8 000 on lapsia. Loukkaantuneita on kymmeniä tuhansia, ja jopa 1,7 miljoonaa Gazan 2,2 miljoonasta asukkaasta on joutunut jättämään kotinsa. Jopa puolet Gazan kaistan asuinrakennuksista on tuhottu, sairaalat ovat käytännössä poissa toiminnasta, ja myös muun muassa kouluja ja moskeijoita on tuhottu Israelin iskiessä toistuvasti elintärkeää siviili-infrastruktuuriin. Israel rajoittaa myös ruoan, veden, polttoaineen, sähkön ja lääkintätarvikkeiden pääsyä alueelle, ja kaikesta on pulaa. Amputointeja tehdään ilman nukutusta ja taudit leviävät surkeissa oloissa elävän väestön keskuudessa.

Mediaa lukemalla voisi päätellä, että konflikti alkoi 7.10. tänä vuonna Hamasin tehtyä yllätyshyökkäyksen Israeliin, ja Israel sekä sen tukijat ovatkin vedonneet toistuvasti maan oikeuteen puolustaa itseään. Tosiasiassa niin Hamasin hyökkäys Israeliin kuin Israelin hyökkäys Gazaan ovat osa vuosikymmeniä jatkunutta konfliktia, jonka juurisyyt ovat Israelin luonteessa asuttajakolonialistisena apartheid-valtiona. Tässä konfliktissa Israel ei ole uhri vaan toistuviin ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyvä miehittäjävaltio. Käsittelen ensin kansainvälisen lain näkökulmia, sitten sionismia kolonialistisen projektina ja Israelia apartheid- ja miehittäjävaltiona, ja lopuksi palestiinalaisten vastarintaa dekolonialismin kontekstissa. Tämä on poikkeuksellisen pitkä postaus, mutta myös Gazan kriisi on poikkeuksellinen.

Mitä kansainvälinen laki sanoo?

Kansainvälisessä laissa valtion oikeus puolustaa itseään perustuu YK:n peruskirjan 51. artiklaan, jossa todetaan näin: ”Jos jokin Yhdistyneiden kansakuntien jäsen joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen, kunnes turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.” On kuitenkin hyvin kyseenalaista, päteekö tämä Israelin ja palestiinalaisten konfliktissa.

Israel on palestiinalaisalueilla miehittäjävaltio. Vaikka se vetäytyi Gazasta 2005, alue on edelleen käytännössä täysin sen kontrollissa, joten myös Gazassa Israel on yhä miehittäjä. Israelin miehitys on useaan otteeseen todettu laittomaksi. (ks. esim. tämä, tämä ja tämä) YK:n yleiskokouksen päätöslauselman 3314 mukaan puolestaan myös sotilaallinen miehitys täyttää laittoman hyökkäyksen tunnusmerkit. Kansainvälisen lain mukaan siis Israel on hyökkääjä, ei hyökkäyksen kohde.

YK:n ihmisoikeuksien erityisraportoija Francesca Albanese totesikin hiljattain, että Israel ei voi vedota itsepuolustukseen Gazassa, koska uhka tulee alueelta, jota se miehittää. Myös Kansainvälinen tuomioistuin totesi vuonna 2004 käsitellessään Israelin Länsirannalle rakentaman muurin laillisuutta, että Israel ei voi vedota itsepuolustukseen miehittämillään alueilla. Jo mainitussa YK:n yleiskokouksen päätöslauselmassa 3314 puolestaan todetaan, että valtioilla on velvollisuus olla käyttämättä aseellista voimaa riistääkseen kansoilta näiden oikeuden itsemääräämiseen, vapauteen ja itsenäisyyteen.

Palestiinalaisille kansainvälinen laki puolestaan takaa oikeuden aseelliseen vastarintaan. Esimerkiksi Geneven sopimusten ensimmäisessä lisäpöytäkirjassa sopimukset ulotetaan koskemaan myös selkkauksia, ”joissa kansat taistelevat siirtomaaherruutta ja vieraan vallan miehitystä ja rotusyrjintää harjoittavia hallitusjärjestelmiä vastaan toteuttaen itsemääräämisoikeuttaan”.

YK:n yleiskokous on puolestaan hyväksynyt useita päätöslauselmia, joissa taataan kansojen oikeus taistella vapautensa puolesta. Muun massa päätöslauselma 37/43 vahvistaa kansojen oikeuden taistella itsenäisyyden, alueellisen koskemattomuuden, kansallisen yhtenäisyyden sekä kolonialismista, vieraan vallan hallinnasta tai vieraan vallan miehityksestä vapautumisen puolesta kaikin käytettävissä olevin keinoin, mukaan lukien aseellisesti. Päätöslauselmassa mainitaan erityisesti Namibian ja Palestiinan kansojen oikeus itsehallintoon. Toki myös palestiinalaisten vastarintaa koskee kansainvälinen humanitaarinen lainsäädäntö, eivätkä iskut siviilikohteisiin ole laillisia.

Sionismi asuttajakolonialistisena projektina

Ajatus itsenäisestä juutalaisvaltiosta syntyi 1800-luvun Euroopassa nationalismin ollessa nouseva ideologia. Tätä ajavaa ideologiaa kutsutaan sionismiksi. Juutalaiset olivat kohdanneet vuosisatojen ajan sortoa, syrjintää ja toistuvia vainoja, ja sionistien mukaan ainoa tapa varmistaa juutalaisten vapaus oli oma kansallisvaltio. Ongelmana oli vain se, minne valtio sijoitetaan, sillä juutalaisten diaspora oli, ja on yhä, hajaantunut ympäri maailmaa. Tämä teki sionismista väistämättä asuttajakolonialistisen ideologian, sillä juutalaisten täytyisi siirtyä alueelle, jonne valtio perustettaisiin. Näin ollen antisionismi ei päinvastaisista väitteistä huolimatta ole antisemitismiä vaan antikolonialismia

Juutalaisvaltiolle esitettiin useita mahdollisia sijainteja, joskin alusta alkaen tärkeimmäksi nousi Palestiina, jossa juutalaiset olivat vielä antiikin aikana asuneet ennen diasporaa. Yksi varteenotettavimpia sionistisia projekteja oli kuitenkin pyrkimys perustaa juutalaissiirtokunta Ugandaan silloiseen Brittiläiseen Itä-Afrikkaan. Uganda-suunnitelma onkin erinomainen esimerkki siitä, että sionismi on läpikotaisin asuttajakolonialistinen ideologia. Siirtokunnan perustamisesta neuvoteltiin brittien kanssa, mutta alueen afrikkalaisilta asukkailta ei kukaan kysynyt mitään. Lopulta hanke kaatui Brittiläisen Itä-Afrikan valkoisten siirtolaisten ankaraan vastustukseen. He eivät halunneet juutalaisia alueelle, jota pitivät omanaan.

Asuttajakolonialismin ideologia perustuu illuusioon terra nulliuksesta, ei-kenenkään maasta. Tosiasiassa kolonisoidut maat käytännössä aina kyllä kuuluvat jollekin, mutta kolonisoijat vetoavat tiettyihin virheellisiin oletuksiin, joiden pohjalta he kiistävät alueiden alkuperäisten asukkaiden oikeuden maahan. Näitä kansoja pidetään alempiarvoisina, joten heiltä ajatellaan puuttuvan tarpeelliset kyvyt saada maa kukoistamaan. Siksi olisi kaikkien etu, että etevämpi rotu ottaa maat haltuunsa. Lisäksi asuttajat usein väittävät, että alueen asukkaat eivät edes tunne maan omistamisen käsitettä. Nämä ajatukset ovat tietenkin täyttä roskaa.

Vaikka juutalaisia vainottiin Euroopassa, sionistit pitivät Euroopan juutalaisia eurooppalaisena kansana, ja myös heihin vaikuttivat aikakauden rasistiset ajatusmallit. Näin ollen eurooppalaiset juutalaiset nähtiin afrikkalaisia ylempänä rotuna, eikä sionisteille olisi tuottanut tunnontuskia ajaa Ugandan alueen alkuperäisiä asukkaita pois omilta mailtaan.

Lopulta Iso-Britannia lupasi vuonna 1917 niin sanotulla Balfourin julistuksella, että juutalaisille perustettaisiin kansallinen koti Palestiinaan, kunhan se saataisiin vallattua ottomaaneilta. Tämä raivostutti ottomaaneja vastaan kapinaan nousseita arabeja, joille Britannia oli luvannut itsenäisen valtion, joka kattaisi koko Levantin, Mesopotamian ja Arabian niemimaan, ja johon myös Palestiina kuuluisi. Näin konfliktin siemenet oli kylvetty. Sodan jälkeen Palestiina jäi Iso-Britannian haltuun Kansainliiton mandaatilla.

Mandaatissa todetaan, että brittihallinnon tuli fasilitoida juutalaisten muuttoa alueelle kuitenkaan loukkaamatta alueen muun väestön oikeuksia. Tämä on tyypillistä kolonialistista retoriikkaa, jota siirtomaaisännät ovat aina suosineet. Tosiasiassa laajaa asuttajakolonialistista liikettä ei voi toteuttaa paikallisten oikeuksia loukkaamatta.

Sionismin luonne asuttajakolonialistisena ideologiana tulikin myös Palestiinassa hyvin esiin. 1800-luvun lopulla ennen sionismin syntyä poliittisena liikkeenä Palestiinan asukkaista muutama prosentti oli juutalaisia, mutta vuoden 1922 väestölaskentaan mennessä osuus oli siirtolaisuuden myötä kohonnut 11 prosenttiin. 1930-luvulla natsien valtaannousu Saksassa käynnisti suuren muuttoaallon, ja vuonna 1947 juutalaisten osuus Palestiinan väestöstä oli 31 prosenttia. Tämä aiheutti konflikteja juutalaisten ja alueen arabiväestön kesken. Lisäksi kummatkaan eivät olleet tyytyväisiä britteihin, vaan halusivat itsenäisyyttä. Sionistit katsoivat, että heillä oli oikeus ottaa Palestiina haltuunsa välittämättä Palestiinan arabeista, jotka polveutuivat aluetta muinaisista ajoista asti asuttaneista kansoista.

Vuonna 1947 YK hyväksyi jakosuunnitelman, jonka mukaan alueelle perustettaisiin kaksi valtiota, toinen arabeille ja toinen juutalaisille. Jakosuunnitelmassa juutalaisvaltio sai yli puolet Palestiinan brittiläiseen mandaattiiin kuuluvasta alueesta, vaikka alueen asukkaista reilu kaksi kolmannesta oli palestiinalaisia arabeja. Israelille annetun alueen maista n. 80 % oli palestiinalaisten omistuksessa. Kumpikaan osapuoli ei ollut jakosuunnitelmaan tyytyväisiä, ja seurauksena käytiin Palestiinan brittiläisen mandaatin sisällissota 1947–48, jonka päättyessä itsenäistyneen Israelin hallussa oli lähes 80 % alueesta. Tämän jälkeen sota laajeni Israelin ja arabivaltioiden väliseksi sodaksi, joka päättyi Israelin voittoon.

Sodan aikana ja sen jälkeen Israelin armeija sekä puolisotilaalliset sionistijoukot toimeenpanivat etnisen puhdistuksen, jossa eri arvioiden mukaan yli 400 tai yli 500 palestiinalaiskylää tuhottiin täysin, tuhansia palestiinalaisia siviilejä tapettiin lukuisissa verilöylyissä, valtaosa palestiinalaisista ajettiin kodeistaan, ja historialliset arabiankieliset paikannimet korvattiin hepreankielisillä. Ainakin 750.000 palestiinalaista päätyi pakolaisiksi Israelin rajojen ulkopuolelle, Länsirannalle, Gazan kaistalle sekä naapurimaihin, ja myös Israeliin jääneistä valtaosa menetti maansa ja kotinsa. Palestinalaisille tämä on Nakba, eli katastrofi. (Lisää Palestiinan etnisestä puhdistuksesta, ks. Pappé, Ethnic Cleansing of Palestine)

Miehitys ja apartheid

Israelin ja arabivaltioiden sodan jälkeen YK:n jakosuunnitelmassa arabeille annetuista maista suuri osa liitettiin Israeliin, ja jäljelle jääneistä alueista Gazan kaista päätyi Egyptin ja Länsiranta Jordanian haltuun. Näin itsenäinen palestiinalaisvaltio jäi toteutumatta. Valtaosa palestiinalaisista eli pakolaisina, ja Israeliin jääneet alistettiin toisen luokan kansalaisiksi sionistisessa valtiossa, vaikka he saivatkin monia poliittisia oikeuksia. juutalaisten siirtolaisuus Israeliin kiihtyi entisestään, sillä Israel takasi jokaiselle juutalaiselle pääsyn maahan. Nyt siirtolaisia tuli paitsi Euroopasta, myös arabimaista, joissa juutalaisten asema heikkeni Israelin perustamisen myötä.

Vuonna 1967 Israelin ja arabimaiden välillä käydyn kuuden päivän sodan jälkeen Israel miehitti niin Länsirannan kuin Gazankin, ja lisäksi Golanin kukkulat ja Siinain niemimaan, joista ensin mainittu on yhä Israelin hallussa. Tästä asti palestiinalaisalueet ovat olleet Israelin miehityksen alaisia. Kuten aiemmin todettua, Israelin miehitys on useissa yhteyksissä todettu laittomaksi. Kahden valtion ratkaisuun tähtäävät suunnitelmat lähtevät vuoden 1967 rajoista, mikä tarkoittaa sitä, että palestiinalaisvaltion muodostaisivat Länsiranta ja Gazan kaista, eli nyt Israelin miehityksen alla olevat alueet.

Israel aloitti juutalaissiirtokuntien perustamisen miehitetylle Länsirannalle heti vuonna 1967, ja nykyisin Israelin virallisia siirtokuntia on jo lähes 150. Tämän lisäksi Länsirannalla on yli sata siirtokuntaa, joilla ei ole Israelin valtion virallista hyväksyntää. Kaikki nämä on perustettu miehityksen aikana palestiinalaisilta riistetyille maille, ja kansainvälisen lain mukaan ne ovat laittomia.

Sionistien tavoitteet ovat selvästi nähtävillä: he pyrkivät laajentamaan Israelin aluetta palestiinalaisten kustannuksella ja samalla ajamalla palestiinalaiset yhä ahtaammalle, jotta nämä päättäisivät lähteä kodeistaan ja jättäisivät koko Palestiinan pysyvästi Israelin haltuun. Sama tavoite näkyy nyt yhä raaemmin toteutettuna Gazassa. Kyse on 75 vuotta jatkuneesta etnisestä puhdistuksesta, joka on kiihtynyt kansanmurhaksi.

Ei ole sattumaa, että pääministeri Netanjahu viittasi jo Israelin hyökkäyksen alkupäivinä amalekilaisiin. Nämä olivat Raamatussa usein mainittu kansa, jota vastaan israelilaiset useasti sotivat. Ensimmäisessä Samuelin kirjassa profeetta Samuel kehottaa kuningas Saulia käymään sotaan amalekilaisia vastaan ja tappamaan heidät kaikki, miehet, naiset, lapset ja karjankin. Nykyisraelilaisille tämä tarina on varsin tuttu, eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, että Netanjahu vaatii palestiinalaisille amalekilaisten kohtaloa.

Israel on myös syyllistynyt toistuviin ihmisoikeusloukkauksiin miehitetyillä alueilla. Tyypillisiin ihmisoikeusloukkauksiin kuuluvat muun muassa maiden anastaminen ja väestön pakkosiirrot, niin sanotut hallinnolliset pidätykset, joiden nojalla ihmisiä suljetaan vankiloihin usein kuukausiksi tai vuosiksi ilman syytteitä, oikeudenkäyntiä tai tuomiota, kidutus, laittomat surmaamiset sekä perusoikeuksien epääminen. Israel ylläpitää apartheidia, joka tarkoittaa hallintojärjestelmää, jossa yksi etninen ryhmä sortaa ja alistaa toista etnistä ryhmää. Apartheid määritellään kansainvälisessä laissa rikokseksi ihmisyyttä vastaan.

Holokaustista lapsena selvinnyt ja Kanadaan emigroitunut unkarinjuutalainen traumaan erikoistunut lääkäri Gabor Maté kertoo keskustelustaan palestiinalaisten Israelin vankiloissa olleiden lasten kanssa työskentelevän henkilön kanssa. Tämän mukaan Palestiinassa ei ole posttraumaattista stressihäiriötä, koska siellä ei ole trauman jälkeistä aikaa. Trauma on päivittäistä. Maté on entinen sionisti, joka on itsekin vieraillut miehitetyillä palestiinalaisalueilla useasti.

Martiniquelainen runoilija ja kolonialismin vastainen aktivisti Aimé Césaire kirjoittaa esseessään Discours sur le colonialisme, että sen lisäksi, että kolonialismi ja sivilisaatio ovat yhteensovittamattomat, kolonialismi myös epäinhimillistää kolonialistit itsensä muuttaen heidät raakalaisiksi. Juuri näin on käymässä Gazassa parhaillaan. Israelin poliittinen- ja sotilaallinen johto sekä sionistit ja Israelin tukijat kaikkialla maailmassa ovat tappaneet oman ihmisyytensä.

Kolonisoitujen vastarinta ja palestiinalaiset

Martiniquella syntynyt psykiatri, vapaustaistelija ja kenties merkittävin dekolonisaation teoreetikko Frantz Fanon toteaa teoksessaan Sorron yöstä, että dekolonisaatio on aina väistämättä väkivaltainen prosessi. Tämä johtuu siitä, että kolonialismia ylläpidetään väkivallan tai sen uhkan avulla, eikä siirtomaavalta luovu vallastaan ilman väkivaltaa. Israel osoittaa tämän todeksi. Kaikkiin palestiinalaisten toimiin, oli kyse sitten väkivallattomista mielenosoituksista, tankkien heittämisestä kivillä, sissisodankäynnistä tai terrori-iskuista, vastataan täysin suhteettomalla voimankäytöllä ja kollektiivisilla rangaistuksilla.

Fanon osoittaa myös, että kolonialistinen väkivalta ei ole vain fyysistä vaan myös psyykkistä. Hän kirjoittaa Afrikasta, jossa fyysistä vallankäyttöä täydennettiin afrikkalaisten kulttuurien, historioiden vähättelyllä sekä tietoisilla pyrkimyksillä Afrikan väestön omanarvontunnon mitätöintiin. Israel hyödyntää samaa taktiikkaa miehitetyillä, jossa palestiinalaisten nöyryytys on arkipäivää. Samalla sionistit kiistävät koko Palestiinan kansan olemassaolon. Fanonille vastalääke kolonialismin psykologiseen väkivaltaan on vapaustaistelu, jonka myötä kansa palauttaa oman itsetuntonsa. Palestiinalaiset ovatkin tehneet vastarintaa miehittäjää vastaan jo vuosikymmeniä.

Kolonialismin strategioihin on aina kuulunut se, että kolonisoidut leimataan lähtökohtaisesti väkivaltaisiksi barbaareiksi riippumatta siitä, millä keinoin he oikeuksiaan puolustavat tai vapauttaan ajavat. Näin ollen väkivaltainen vastarinta, vaikka se olisi kuinka oikeutettua, nähdään aina osoituksena kolonisoitujen hillitsemättömästä verenhimoisuudesta samalla kun kolonialismin rakenteelliselta väkivallalta suljetaan silmät. Mutta väkivallattomuuskaan ei ole keino paeta kyseistä leimaa.

Palestiinassa tämä on hyvin nähtävillä. Kaikki palestiinalaiset ja heidän puolustajansa leimataan antisemitisteiksi sekä terroristeiksi tai vähintään terrorismin tukijoiksi. Jokaista palestiinalaista tai heidän oikeuksiaan ajavaa ihmistä vaaditaan vähintäänkin tuomitsemaan Hamas ennen kuin hänelle annetaan puheoikeus julkisessa keskustelussa, mutta sekään ei koskaan riitä. On sama mitä palestiinalaiset tekevät tai sanovat, leima on ja pysyy.

Samalla Israelin väkivaltaa vähätellään tai selitellään esimerkiksi väitteillä Hamasin taktiikalla käyttää siviilejä ihmiskilpinä, vaikka tällaisesta toiminnasta ei ole mitään näyttöä. Kyse on eräänlaisesta sisäistetystä rasismista palestiinalaisia kohtaan. Kyseenalaistamatta hyväksytään ajatus, että he ovat juuri niin julmia, että käyttävät pelkurimaisesti omiaan ihmiskilpinä välittämättä uhrien määrästä. Israelin tietoista ja järjestelmällistä taktiikkaa iskeä siviilikohteisiin puolestaan häivytetään.

Vuosikymmeniä jatkunut palestiinalaisten epäinhimillistäminen sekä Israelin hallitsema narratiivi ovat tehneet tehtävänsä. Hyökkääjä nähdään sorrettuna, joka puolustaa itseään, ja sorrettu julmana hyökkääjänä. Meidän tuleekin olla astumatta samaan ansaan, johon liberaalit länsimaiset ovat kautta vuosikymmenien astuneet. On tärkeää horjumatta puolustaa palestiinalaisten oikeutta puolustaa itseään miehittäjää vastaan ja taistella vapautensa puolesta myös aseellisesti. Tämä ei tarkoita, että kaikki keinot olisi sallittuja, mutta yritykset ohjata sivuun keskustelua Israelin harjoittamasta kolonialismista, apartheidista, etnisestä puhdistuksesta ja kansanmurhasta tulee estää. Palestiinalaisten vapauden puolustaminen ei ole antisemitismiä eikä terrorismin tukemista.

Ainoa ratkaisu Palestiinan äärimmäisen epäsymmetriseen konfliktiin ei nähdäkseni ole kahden erillisen etnisen valtion muodostaminen vaan dekolonisaatio. Palestiinan puolustajien iskulauseissa vaadittu vapaa Palestiina joelta merelle tarkoittaa juuri tätä. Kyse ei ole antisemitismistä tai juutalaisten etnisestä puhdistuksesta tai kansanmurhasta vaan siitä, että kaikki Palestiinan asukkaat, niin islaminuskoiset ja kristityt arabit, juutalaiset, druusit kuin kaikkien muidenkin etnisten ja uskonnollisten ryhmien edustajat elävät vapaina ja rauhassa, ja heidän kaikkien ihmisoikeuksia kunnioitetaan.

Kirjallisuusviitteet:

Césaire, Aimé. Discours sur le colonialisme. Paris: Présence Africaine, 1955. https://www.larevuedesressources.org/IMG/pdf/CESAIRE.pdf

Fanon, Frantz. Sorron Yöstä. Suomennos Hilkka Mäki. Helsinki: Like & Suomen rauhanpuolustajat, 2003.

Pappé, Ilan. The Ethnic Cleansing of Palestine. Oxford: Oneworld Publications, 2006.

Suomalaisesta rasismista, kolonialismista ja Keskisarjasta

 

Suomalaista rasismia on tutkittu muun muassa teoksessa Rasismi, valta ja vastarinta — Rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus Suomessa, toim. Suvi Keskinen, Minnna Seikkula & Faith
Mkwesha (Gaudeamus, 2021).

Kansanedustaja Teemu Keskisarja (PS) osallistui 6.9.2023 eduskunnan keskusteluun hallituksen ns. rasismitiedonannosta puheenvuorolla, jonka hän kertoi olevan ”Suomen rasismihistorian lyhyt tiedonanto”. Koska Keskisarja on tutkijakoulutuksen saanut ammattihistorioitsija, ja koska hän tätä asemaansa hyödyntäen pyrkii sekä valkopesemään suomalaista rasismia että vähättelemään rasismin ja kolonialismin merkitystä kansainvälisesti, katson kolonialismin historian tutkijana tarpeelliseksi lyhyesti kommentoida hänen puheitaan.

Keskisarja esittää, että Suomi ei ole rotusortanut ketään, koska Suomi oli itse riistomaa, jonka asukkaita pidettiin arjalaisia alempiarvoisina. Koko puhetta vaivaa kuitenkin historiantutkimukselle välttämättömän kontekstoinnin puute, mikä tekee Keskisarjan väitteistä vain löysiä heittoja. Kun Keskisarja kuitenkin esiintyy historiantutkijan auktoriteetilla, ja kun hänen tekemisiään myös sillä puolustellaan, joudun kollegana kyseenalaistamaan hänen eettisyytensä tutkijana.

Keskisarja on aiemminkin esittänyt väitteen, että Suomi ei Ruotsin vallan alla ollut siirtomaa, vaan jotain vielä pahempaa: riistomaa. Hän on väittänyt myös, että ruotsalaiset kohtelivat suomalaisia vielä huonommin kuin Belgian kuningas Leopold Kongon asukkaita. Nämä väitteet ovat Ruotsin vallan aikaan perehtyneet historiantutkijat tyrmänneet. Ei ole mitään viitteitä siitä, että suomalaisia olisi etnisyytensä vuoksi toiseutettu ja kategorisoitu huonommiksi. Nykyisen Suomen alueella asuvilla Ruotsin kruunun alamaisilla oli täsmälleen samat oikeudet ja velvollisuudet kuin nykyisen Ruotsin alueen asuvilla. Näitä oikeuksia ja velvollisuuksia määritteli ennen kaikkea säätyasema, ei etnisyys.

Venäjän vallan alle siirryttäessä Suomessa puolestaan jätettiin voimaan Ruotsin vallan aikaiset lait, eikä suomalaisia myöskään Venäjän valtakunnassa sorrettu etnisyytensä vuoksi. Vasta vuonna 1899 alkaneet niin sanotut sortokaudet muuttivat tilannetta. Tämä liittyy laajempaan pyrkimykseen lujittaa Venäjän valtakuntaa venäläistämällä vähemmistökansoja. Varsinaista venäläistä kolonialismiakin kannattaa kuitenkin etsiä erityisesti Siperiasta ja Kaukasukselta, joissa kolonialismiin osallistui myös suomalaisia Venäjän keisarin alamaisia.

On totta, että kun moderneja pseudotieteellisisä rotuoppeja kehiteltiin 1800-luvulla, suomalaisia ei laskettu osaksi eurooppalaista herrarotua. Suomalaisia ei kuitenkaan ”rotunsa” vuoksi viety orjiksi, eikä Suomen taloutta alistettu palvelemaan siirtomaaisännän tarpeita. Päinvastoin Suomen suuriruhtinaskunnan talous kasvoi autonomian ajan jälkimmäisellä puoliskolla 1800-luvun puolivälistä alkaen merkittävästi. Eurooppalaisena taloutena Suomi myös ilman muuta hyötyi kolonialistisen maailmantalouden rakenteista.

Kun itsenäinen Suomi sitten määritti paikkaansa maailmassa, se ei ryhtynyt tukemaan kolonisoituja kansoja, vaan pyrki asettumaan osaksi samaa yhteisöä siirtomaaisäntien kanssa. Suomi halusi olla eurooppalainen valtio ja siten erottautua ei-eurooppalaisista. Suomalaiset saattoivat kyllä tuntea sympatiaa sorrettuja kansoja kohtaan ja samastuakin näihin oman erityisesti oman lähihistoriansa kautta, mutta suhtautuminen ei-eurooppalaisiin oli alentuva, eksotisoiva ja holhoava. Suomalaiset omaksuivat kolonialistiset käsitykset eurooppalaisista ja ei-eurooppalaisista kansoista. Nämä asenteet ilmenevät myös Suomen alueella asuviin kielellisiin tai etnisiin vähemmistöihin, esimerkiksi saamelaisiin, karjalaisiin tai romaneihin, kohdistuvassa syrjinnässä.

Kyse ei olekaan pelkästään siirtomaiden hallinnasta vaan sen myötä syntyneistä koloniaalisista globaaleista valtarakenteista ja hierarkioista. Suomi ja suomalaiset yritykset ovat osana niin sanottua globaalia pohjoista osallistuneet globaalin etelän taloudelliseen hyväksikäyttöön, ja suomalaiset ovat asemoineet itsensä valkoisiksi eurooppalaisiksi omaksuen samalla rasistiset ja toiseuttavat asenteet muita kohtaan.

Keskisarja vähättelee eduskuntapuheessaan suomalaista rasismia vetoamalla siihen, että Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin tilastojen mukaan Suomessa ei ole tehty ainoatakaan rasistisesti motivoitunutta henkirikosta. Ensinnäkin tässä on toki kyse vain tilastoihin merkityistä motiiveista, mikä pelkistää todellisuutta, mutta lisäksi Keskisarja sivuuttaa täysin Suomessa esiintyvän rasistisen häirinnän, syrjinnän, rasistiset asenteet ja rakenteellisen rasismin, joista löytyy kyllä yllin kyllin myös niin tutkittua kuin kokemusperäistäkin tietoa.

Lopuksi puutun vielä Keskisarjan n-sanan käyttöön. Hän selitteli sanan käyttöä sillä, että Suomessa sillä ei ole historiallista painolastia. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Sana on omaksuttu suomeen rasistisine konnotaatioineen muualta Euroopasta, eikä se ole suomen kielessäkään mikään neutraali sana. Lisäksi sana loukkaa heitä, joista sitä käytetään. Tämä yksin on riittävän hyvä syy lakata käyttämästä sitä.

Kuningatar Elisabethin kuolema ja brittiläisen imperiumin perintö

Brittijoukkojen kiduttamaksi joutunut mau-mau-veteraani Muthoni Mathenge kotonaan. Kuva Eutycas Muchiri.

Kuningatar Elisabethin kuolema on herättänyt monenlaisia reaktioita ympäri maailmaa. Samalla kun yhdet surevat, erityisesti Britannian entisissä siirtomaissa monet juhlivat. Euroopassa tämä ”haudalla tanssiminen” on herättänyt moraalista tuohtumusta, mikä on osoitus lähinnä historian valkopesun voimasta. Britannia on uhrien määrässä laskettuna mahdollisesti jopa verisin maailmanhistorian suurvalloista, eikä tiliä menneisyyden kanssa ole juuri tehty.

Mitään kovin tarkkoja arvioita imperiumin uhriluvusta on mahdotonta esittää, mutta esimerkkejä Britannian kolonialismin julmuudesta on lukuisia. Esimerkiksi pelkästään Intian nälänhädissä kuoli 1800- ja 1900-luvuilla kymmeniä miljoonia ihmisiä. Taustalla oli tietysti satojen epäonnistumisia, mutta suurin syy ei ollut ruoan puute vaan sen epätasa-arvoinen jakautuminen. Brittihallinnon toimet olivat osaltaan suoraan aiheuttamassa nälänhätiä, ja sen toimettomuus niiden puhjettua pahensi tilannetta huomattavasti. Britit antoivat miljoonien ihmisten kuolla, vaikka olisivat voineet sen estää.

Suuri osa brittiläisen imperiumin rikoksista tapahtui tietysti ennen Elisabethin nousua valtaan, mutta eivät kaikki. Samana vuonna kuin Elisabeth II nousi kuningattareksi, Keniassa puhkesi kapina siirtomaavallasta vapautumiseksi. Mau-mau-kapina syttyi pääasiassa kikujujen johdolla, mutta sitä tukivat myös merut ja embut, ja mukana oli muidenkin etnisyyksien edustajia. Taustalla oli ennen kaikkea maakysymys. Valkoiset uudisasukkaat pitivät hallussaan parhaita maita ja paikallisväestö oli ahtaalla. Brittivallan vastareaktio oli julma. Kymmeniä, pahimpien arvioiden mukaan satoja tuhansia ihmisiä kuoli, ja satoja tuhansia, ehkä yli miljoona suljettiin keskitysleireihin, joissa olot olivat hirveät.

Vähintään tuhansia ihmisiä kidutettiin julmasti ensin tietojen saamiseksi ja myöhemmin jotta heidät saataisiin vannomaan uskollisuutta Britannialle. Kidutusmetodeihin kuului hakkaamista, seksuaalista väkivaltaa, korvien irtileikkaamisia, ihmisten polttamista elävältä, tärykalvojen polttamista tupakalla, kastrointia ym. julmuuksia. Kikujuja ja muita kansoja rangaistiin kollektiivisesti, koska Britannia halusi pitää kaikin keinoin kiinni Keniasta, jossa paljon brittiläisiä uudisasukkaita.

On totta, että Elisabethilla ei ollut muodollista valtaa, mutta hänellä oli roolinsa kolonialismin pitkittämisessä ja sitä vastustaneiden liikkeiden tukahduttamisessa. Nimenomaan imperiumiin liittyvissä asioissa kuningattarella oli kyllä epämuodollista valtaa, ja hän halusi takertua imperiumiinsa ja estää siirtomaiden vapautumisen. Sillä oli merkitystä historian kululle.

Lisäksi monarkki on ennen kaikkea imperiumin symboli ja edelleen monien entisten siirtomaiden valtionpäämies. Elisabeth kieltäytyi loppuun asti sitkeästi tunnustamasta tai pahoittelemasta imperiuminsa tekemiä vääryyksiä. Viimeksi tänä vuonna Kanadan alkuperäiskansojen neuvoston (Assembly of First Nations) johtaja RoseAnne Archibald pyysi prinssi Charlesin välityksellä kuningatarta pyytämään anteeksi anglikaanisen kirkon johtajan ominaisuudessa alkuperäiskansoihin kuuluneille lapsille tarkoitetuissa kouluissa tapahtunutta assimilaatiota ja kansanmurhaa, mutta Charles kieltäytyi. Pyyntö ei ollut ensimmäinen laatuaan eikä tullut yllätyksenä, vaan Elisabeth oli siitä tietoinen. Paavi Franciscus sen sijaan esitti anteeksipyynnön katolisen kirkon puolesta.

Elisabeth II ei ainoastaan kieltäytynyt anteeksipyynnöistä ja hyvityksistä, vaan pyrki elinaikanaan nimenomaan ylläpitämään brittiläisen imperiumin perintöä. Ja se toimii. Brittien suhtautuminen imperiumiinsa on myönteisempää kuin suurimmassa osassa entisistä siirtomaavalloista. 32 % Briteistä on ylpeitä imperiumista, 33 % uskoo, että kolonialismi hyödytti kolonisoituja (tästä myytistä olen kirjoittanut aiemmin), ja 27 % toivoisi, että heillä olisi yhä imperiumi. Tämä on luonnollisesti räikeässä ristiriidassa sen kanssa, miten asiat ainakin valtaosassa entisistä siirtomaista nähdään. Tämän takia ei ole yllättävää, että britit kauhistelevat aiemmin alistamiensa kansojen reaktioita kuningattaren kuolemaan, mutta historiatonta se on.

Ihmisen kuolema on toki aina tragedia omaisille, ja jokainen on oikeutettu suremaan kuningattaren kuolemaa. Monarkki ei kuitenkaan koskaan ole vain yksityishenkilö, vaan instituutio, jonka elämä ja kuolema ovat läpeensä poliittisia ilmiöitä. Harva vaati liettualaisia suremaan Mihail Gorbatšovia tai unohtamaan hänen kuoltuaan sen, kuinka hänen käskystään pyrittiin verisesti estämään Liettuan itsenäistyminen. Ei-eurooppalaisilta kansoilta ei myöskään pidä vaatia vastaavaa Elisabethin tapauksessa.

Kolonialismi-keskustelusta ja historiapolitiikasta

 

Kaiverrus taistelusta Haitin vallankumouksen (1791–1804) aikana, ilmestynyt teoksessa M. de Norvins, Histoire de Napoléon (1839).

Kolonialismiin liittyvä historiapoliittinen keskustelu on ottanut tuulta alleen viime aikoina myös Suomessa. Viimeksi Alex Snellman kirjoitti Historiallisessa aikakauskirjassa (3/2021, 361–365.) dekolonisaatioaktivismista, kulttuurisodista sekä niiden muodostamasta uhasta liberaalidemokratialle. Kirjoituksen punainen lanka jäi itselleni hieman hämärän peittoon, eikä käy ihan selväksi, miten esimerkiksi Venäjän tai Unkarin epädemokraattinen kehitys liittyy dekolonisaatioon. Snellmanin pääteesi on kuitenkin se, että kolonialismin historiaa voidaan väärinkäyttää kulttuurisotien välikappaleena niin, että se uhkaa keskustelun moniäänisyyttä ja viime kädessä demokratiaa.

Snellman viittaa myös Ari Heloon, joka kirjoitti poleemisessa kolumnissaan ns. woke-kulttuurin tuottamista nyrjähdyksistä historiallisessa ajattelussa. Helo toteaa, että historiantutkimuksessa on pyrittävä objektiivisuuteen, vaikka sitä ei koskaan voikaan täysin saavuttaa. Hänen mukaansa orjuuden historiaakin on kirjoitettu jo kauan sitten orjien oman toimijuuden näkökulmasta vailla moraalista raivoa menneisyyttä kohtaan. On vain tutkittu, ”miltä järjestelmä siinä eläneille näytti”.

Tässä ajattelussa on kuitenkin omat ongelmansa, joita dekoloniaalinen lähestymistapa pyrkii purkamaan. Koloniaalisuudessa on kysymys valtasuhteista. Kenen näkökulmasta ja ehdoilla historiaa tutkitaan? Miten määritellään, mikä on normaalia, ja kuka sen tekee? Kriittinen tutkija on tietoinen tällaisista kysymyksistä sen sijaan, että kuvittelisi voivansa vain katsoa maailmaa ulkopuolelta ja objektiivisesti määritellä, miltä maailma orjien tai kolonisoitujen silmin näytti.

En tunnista nykytutkimuksessa sellaista Helon kuvaamaa ilmiötä, että ”[n]ykyään kolonialismin historiasta melskataan kuin sitä ei olisi aiemmin edes tutkittu”. Ensinnäkin dekolonialismi ei edes itsessään ole mikään uusi suuntaus, vaikka se Suomesta käsin ehkä siltä näyttääkin, vaan siitä on keskusteltu jo viime vuosituhannella. (Käsittelin aihetta tässä blogissa myös viime vuonna.) Toisekseen nykytutkimus pohjaa kyllä aiempien sukupolvien työlle, mutta tarkastelee sitä kriittisesti, kuten pitääkin.

Dekoloniaalisuutta voi ja pitääkin tarkastella kriittisesti siinä missä kaikkia muitakin tutkimuksen virtauksia, mutta olisi hyvä, jos kritiikki ei perustuisi olkinukkeihin, kuten hyvin usein käy. Dekoloniaalisuus ei kavenna moniäänisyyttä vaan nimenomaan lisää sitä. Yhä enemmän ääneen pääsevät muutkin kuin me valkoiset keski-ikäiset miehet, ja yhä useammin maailmaa katsotaan muidenkin kuin meidän näkökulmasta. Toisin kuin Helo väittää, se että joudumme tarkastelemaan omaa positiotamme ja omia etuoikeuksiamme ei tarkoita sitä, että meidän oletetaan häpeävän valkoisuuttamme. Kyse on vain siitä, että tunnistamme sen, että tutkimusta ohjaavat taustaoletukset ovat nimenomaan valkoisten eurooppalaisamerikkalaisissa kulttuureissa kasvaneiden ja koulutettujen miesten luomia. Dekoloniaalisuus pyrkii tämän purkamiseen.

Myöskään se, että edelliset tutkijasukupolvet ovat yhä kasvavan kritiikin kohteena ei ole merkki sensuurista tai, Alex Snellmanin sanoin, illiberalismista. Sehän on vain normaali asioiden tila. Jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudelleen. Menneisyys sinänsä ei muutu, mutta tutkimuksen näkökulmat muuttuvat. Se ei myöskään tee vanhasta tutkimuksesta välttämättä vähemmän validia. Se ei vain ole samalla tavalla relevanttia nykypäivän kysymyksenasetteluiden kannalta.

Snellman siteeraa Harper’s Magazinessa julkaistua tieteen ja kulttuurin vaikuttajien kirjettä, jossa kiinnitetään huomiota sananvapauden kaventumiseen. On pakko todeta, että allekirjoittajat on pääosin vahvoissa vaikuttaja-asemissa olevia ihmisiä, ja iso osa heistä kuuluu sukupolviin, jotka aikoinaan kävivät omat kulttuurisotansa sen ajan establismentia vastaan mutta muodostavat tämän ajan establishmentin itse. Vaikka tämä on Snellmanin mukaan ad hominem -argumentti, näen asian itse toisin. Kyse on siitä, että he eivät täysin ymmärrä nykyajan virtauksia. He edustavat status quota, jota pitävät itsestään selvänä, eivätkä osaa sitä kyseenalaistaa.

Siitä olen Snellmanin ja Helon kanssa samaa mieltä, että käsitteiden kanssa on syytä olla tarkkana. Epätäsmällinen käsitteiden käyttö tekee usein vain hallaa, joten tutkijan on pyrittävä johdonmukaisuuteen ja kyettävä perustelemaan käsitteensä. Ironista kyllä, sekä Snellman että Helo pyrkivät kuitenkin kaventamaan käsitteistöä kertomalla, että tiettyjä sanoja olisi parempi välttää. Käsitteet elävät ajassa, eikä niille useinkaan ole yksiselitteisiä kaikkien hyväksymiä määritelmiä. Jonkin ilmiön kritisoiminen ei myöskään tarkoita automaattisesti vastakkainasettelujen lietsomista tai sen leimaamista yksiselitteisesti pahaksi. Käsitteiden käyttö kuuluu historiantutkijan ammattitaitoon.

On myös hyvä ymmärtää, mikä on historiantutkimusta ja mikä historiapolitiikkaa. Helo muun muassa närkästyy siitä, että professori Marlene L. Daut kutsuu Napoleonia valkoisen ylivallan ikoniksi. Ymmärrän anakronismin vaaran, mutta Dautin kritiikin kärki osui nimenomaan siihen, miten Ranskassa jo kerran lakkautetun orjuuden palauttaneen Napoleonin juhlistamiseen sankarina nykypäivänä häivyttää maan kolonialistista historiaa, joka koskettaa myös monia tämän päivän ranskalaisia, joiden juuret ovat entisissä siirtomaissa. Kyse ei ole siitä, miten Napoleonia pitäisi historiantutkimuksessa käsitellä vaan historiapolitiikasta. On yhtä lailla poliittinen valinta juhlistaa jotakuta kansallissankarina kuin on tämän pudottaminen jalustalta.

Samalla on muistettava, että akateeminen historiantutkimus ei koskaan voi olla arvovapaata. Tutkimusta tehdään tietyssä ajassa ja paikassa, ja se kiinnittyy aina väistämättä ympäröivään yhteiskuntaan ja siinä käytyihin keskusteluihin. Tätä poliittista ja yhteiskunnallista aspektia ei päästä pakoon esittämällä historiantutkimus jonain neutraalina menneisyyden tosiasioiden selvittämisenä. Tutkija, joka pyrkii täydelliseen epäpoliittisuuteen, päätyy usein vain olemaan poliittinen ymmärtämättä sitä itse. Siksi on parempi reflektoida ja myös kritisoida omia lähtökohtia ja taustaoletuksia. Juuri tähän muun muassa dekoloniaalinen tutkimusote antaa välineitä.

Historiantutkimus, rasismi ja dekolonisaatio

Kuva: Bryan Helfrich, Wikimedia Commons

Minneapolislainen poliisi Derek Chauvin tappoi tummaihoisen George Floydin 25.5.2020 painamalla polvellaan hänen niskaansa lähes yhdeksän minuutin ajan huolimatta siitä, että Floyd toistuvasti sanoi, ettei pysty hengittämään. Tapaus oli yksi lisä Yhdysvaltain poliisin mustaan väestöön kohdistavan väkivallan pitkässä ja synkässä historiassa. Muun muassa Black Lives Matter -järjestö on kampanjoinut tätä vastaan jo vuosia, mutta nyt George Floydin kuolema on synnyttänyt kenties ennennäkemättömän protestiaallon niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmassa. Protestit ovat levinneet myös Suomeen, ja suomalaiset antirasistiset aktivistit ovatkin jo toivoneet tämän olevan rasismin vastaisen kamppailun Me Too -hetki.

Protestit ovat muodostuneet monen muun asian ohella myös kamppailuksi historiasta ja muistamisen politiikasta. Bristolissa protestoijat kaatoivat ja upottivat kanavaan orjakauppias Edward Colstonin patsaan. Yhdysvalloissa puolestaan on kaadettu useita Kristoffer Kolumbuksen sekä Etelävaltioiden johtajien patsaita. Muistomerkit eivät ole koskaan neutraaleja, vaan ne ovat osa historiapolitiikkaa. Siksi on luonnollista, että niihin liittyy myös poliittisia kamppailuja. Kyse on perinteisen eurosentrisen narratiivin haastamisesta. Siitä, kenen ääni tuule kuulluksi.

Akateeminen historiantutkimus ei voi olla muusta yhteiskunnasta irrallinen saareke. Meidän tutkijoiden on tärkeää käsitellä rasismin ja historiankirjoituksen suhdetta. Aihe on kuitenkin valtavan laaja, eikä yhdessä blogitekstissä voi kuin vähän raapaista pintaa. Sen vuoksi päätin tässä vain kirjata ylös muutamia ajatuksia historiantutkimuksen ja -kirjoituksen dekolonisaatiosta, joka auttaa ymmärtämään ja purkamaan niiden eurosentrisyyttä ja rasismia. Toivottavasti voin palata aiheeseen myöhemmin laajemmin. Tätä tekstiä innoitti myös Dr. Leonardo Custódion pitämä luento ”What does ’Decolonization’ Mean to You?” Tampereen yliopistossa lokakuussa 2019.

Historiantutkimuksen dekolonisaatio

Historiaa on kirjoitettu ja paljon useammin siirretty suullisena perinteenä eteenpäin niin kauan, kun ihmisiä on ollut olemassa, mutta akateeminen historiankirjoitus sellaisena, kuin sen nyt tunnemme, syntyi 1800-luvun Euroopassa. Historiankirjoitus on siitä lähtien ollut hyvin Eurooppa-keskeistä. Koko historiankirjoituksen kaanon on lähes yksinomaan valkoisten ja enimmäkseen miesten kirjoittamaa, ja näkökulma on vahvasti niin sanotussa globaalissa pohjoisessa. Vaikka Eurooppaa käsittelevä historiankirjoitus on enenevissä määrin kiinnittänyt huomiota alempien yhteiskuntaluokkien historiaan, vähemmistöjä on käsitelty vielä hyvin vähän. Muita maanosia käsitellään lähinnä kolonialismin ja globalisaation kautta, ja silloinkin toimijoina ovat pääasiassa eurooppalaiset. Tarvitaan siis historiantutkimuksen dekolonisaatiota.

Mitä dekolonisaatio sitten tarkoittaa? Sen avaaminen täytyy aloittaa termien määrittelyllä. Kolonialismi tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että joku valtio tai valtakunta (empire) alistaa toisen poliittisesti ja/tai taloudellisesti toisen alueen ja sen asukkaat. Kyseessä on aina alistussuhde ja siihen liittyy aina taloudellista riistoa. Koloniaalisuus (coloniality) on laajempi termi. Nelson Maldonado-Torresin mukaan se viittaa kolonialismin myötä syntyneisiin valtarakenteisiin, jotka määrittävät kulttuuria, työtä, tiedontuottamista sekä ihmisten ja kansojen välisiä suhteita ohi ja yli siirtomaavaltojen hallinnollisen vallan.

Tähän liittyen Aníbal Quijano loi vallan koloniaalisuuden käsitteen (coloniality of power), jota on kehittänyt eteenpäin mm. Walter D. Mignolo. Vallan koloniaalisuudessa olennaista on rodullistamisen prosessi, jossa ihmiset luokitellaan ja jaetaan ryhmiin ”rodun”, etnisyyden tai kulttuurin perusteella.

Koloniaalisuus ei katoa siirtomaavallan purkautumisen myötä, vaan sitä ylläpidetään ja uusinnetaan jatkuvasti kulttuurituotteissa, akateemisessa maailmassa, arkijärjessä, ihmisten omakuvassa sekä kuvassa toisista. Elämme ja hengitämme koloniaalisuutta jatkuvasti. Tämä koskee myös historiankirjoitusta ja opetusta. Jamaikalla syntynyt englantilainen entinen jalkapalloilija John Barnes tiivisti asian Twitterissä erinomaisesti. Hän kasvoi mustana poikana maassa, jonka väestö on pääosin tummaihoista, ja mitä hän oppi historiasta? Sen, että saksalaiset ovat pahoja, ja Britannia toi hyväntahtoisesti ja altruistisesti sivistyksen ja kulttuuriin muuhun maailmaan, mistä pitäisi olla kiitollinen.

Dekolonisaatio tarkoittaa koloniaalisten rakenteiden purkamista. Historiantutkimuksessa se voi tarkoittaa sitä, että puretaan ajatusta eurooppalaisen historian universaaliudesta, tuodaan esiin ei-eurooppalaisia tai eurooppalaiseen vähemmistöön kuuluvia toimijoita ja tutkitaan heitä heidän omista lähtökohdistansa, ei ainoastaan suhteessa eurooppalaisiin tai reagoimassa näiden toimiin. Samalla on syytä irrottautua länsimaisesta kaanonista ja tuoda esiin niin sanotun globaalin etelän näkökulmia. Tämän tulisi ulottua myös kouluopetukseen.

Myös akateeminen tieto on syytä kontekstualisoida. Vaikka sen arvoa ei voi kiistää, täytyy muistaa, että sekään ei ole neutraalia vaan tiettyjen länsimaisten konventioiden mukaan tuotettua. Myös muunlainen tieto voi olla yhtä lailla arvokasta. Anna Pöysä on kirjoittanut ansiokkaassa blogitekstissään tästä aiheesta enemmän.

Myös historiantutkimuksen lähteitä voidaan lukea dekoloniaalisesti. Se tarkoittaa sitä, että pyritään purkamaan koloniaalinen epistemologia, joka lähteistä välittyy. Tutkija Gonzalo Lamana puhuu kaksoisstrategiasta, joiden avulla voi vastustaa lähdeaineistosta välittyvää alkuperäiskansojen eksotisointia ja poispyyhkimistä, jotka puolestaan ovat keskeisiä koloniaalisen hallinnan välineitä. Mikäli vastataan eksotisointiin painottamalla ihmisten samanlaisuutta, tullaan samalla tukeneeksi ajatusta eurooppalaisuuden universaaliudesta. Jos taas korostetaan kulttuurieroja, tullaan helposti toiseuttaneeksi alkuperäiskansat, jotka pystyvät toimimaan vain oman kulttuurinsa ahtaissa puitteissa. Juuri siksi tarvitaan kaksoisstrategiaa.

Lamanan mukaan tulee toisaalta tarkastella alkuperäiskansojen toimintaa heidän oman kulttuurinsa ehdoilla eikä vain valloittajien näkökulmasta. Tähän viittaa kulttuurierojen esiintuominen. Alkuperäiskansojen maailmankuva poikkesi eurooppalaisesta, joten myös heidän motiivinsa ja tapansa ymmärtää maailmaa poikkesivat. Samalla täytyy kuitenkin myös ”de-oksidentalisoida” valloittajat, eli hylätä usein implisiittinen ajatus eurooppalaisesta universaaliudesta. Näin muistamme, että eurooppalaisetkin kulttuurit ovat nimenomaan omaleimaisia kulttuureita, eivätkä mikään universaali normi. Samalla on muistettava, että niin eurooppalaiset kuin alkuperäiskansojenkin kulttuurit ovat jatkuvassa liikkeessä.

Dekolonisaatio ei ole metafora

Tämä kaikki on tärkeää, mutta kuten Eve Tuck ja K. Wayne Yang toteavat, dekolonisaatiosta ei pitäisi tehdä pelkkää metaforaa. Vaikka tavoitteet voivat olla kannatettavia, dekolonisaation muuttaminen pelkäksi metaforaksi mahdollistaa taktiikan, jota Tuck ja Yang kutsuvat asuttajakolonialistien siirroiksi kohti viattomuutta (moves to innocence). Kirjoittajat muistuttavat, ettei dekolonisaation kuulukaan olla helppoa, mukavaa ja lohdullista. Sen sijaan se on väistämättä vaikeaa ja hermostuttavaa. Dekolonisaatio ei koskaan tapahdu huomaamatta. Kyse on siitä, ovatko kolonialismista hyötyvät valmiita luopumaan vallastaan, etuoikeuksistaan ja (ryöstetyistä) maistaan. Dekolonisaation metaforisointi mahdollistaa status quon jatkumisen ilman, että valtasuhteet muuttuvat tai kolonisoitujen asema kohenee.

Pari kollegaani oli viime vuonna Kanadassa konferenssissa. Siellä on jo pitkään ollut tapana, että jo konferenssiohjelmassa kerrotaan, minkä alkuperäiskansan mailla tapahtuma järjestetään, ja moni esitelmän pitäjä kiittää esitelmänsä aluksi kyseisiä kansoja siitä, että saavat pitää siellä esitelmäänsä. Tämä on ilman muuta hieno tapa, joka jo itsessään merkitsee jotain. Tuckin ja Yangin hengessä on kuitenkin kysyttävä, johtaako tämä lopulta mihinkään. Ikään kuin tunnustetaan, että ollaan alkuperäiskansoilta ryöstetyillä mailla, mutta ollaanko valmiita edes neuvottelemaan maiden palauttamisesta heille, joille ne kuuluvat.

Iso osa Kanadan pinta-alasta on niin sanottua luovuttamatonta maata (unceded land), josta alkuperäiskansat eivät ole missään rauhansopimuksessa luopuneet, mutta joka on heiltä viety silti. Yhä edelleen Kanadassa rakennetaan öljyputkea juuri tällaiselle luovuttamattomalle Wetʼsuwetʼen-kansan maalle ja pyritään väkivaltaisesti tukahduttamaan sitä vastustavat protestit. Dekolonisaatiossa on kuitenkin kyse juuri kolonialististen ja koloniaalisten rakenteiden purkamisesta myös konkreettisesti, ei vain symbolisesti. Tässä on vielä valtavasti tekemistä.

Kirjallisuus

Lamana, Gonzalo (2008), Domination without Dominance: Inca-Spanish Encounters in Early Colonial Peru (Durham and London: Duke University Press).

Maldonado-Torres (2007), "On the Coloniality of Being", Cultural Studies 21: :2, 240–270.

Mignolo, Walter D. (2000), Local Histories/Global Designs: Coloniality, Subaltern Knowledges, and Border Thinking (Princeton: Princeton University Press).

Pöysä, Anna (2016), “Dekolonisoi mielesi!” [https://annapoysa.wordpress.com/2016/03/03/dekolonisoi-mielesi/], viitattu 16.6.2020.

Tuck, Eve & K. Wayne yang (2012), “Decolonization is not a Metaphor”, Decolonization: Indigeneity, Education and Society 1:1, 1–40.